Rentoutumista

Kahden viikon ajan olen keskittynyt kuvassa vangittuun projektiini, suureen murheenkryyniin eli opinnäytetyöhöni. Laskin kirjoittaneeni johdannon (ja sen mukana koko opinnäytetyön tavoitteen) yhdeksän kertaa uudestaan. Palattuani Samarasta takaisin omaan arkeeni ja koneen äärelle, deletoin tekstiä hokien tämä on kammottavaa paskaa. Ennen Samaraa, istuessani kesäyliopiston opinnäytetyökurssilla, en tiennyt miten pääsisin yli valkoisen sivun kauhusta. Ensimmäinen versio piti palauttaa viisi viikkoa siitä hetkestä ja ottaen huomioon kolmen viikon Samaran työleirin, olin aivan kusessa. Ne 15+7 sivua olivat tulosta itkemisestä, hikoilemisesta ja selkänahasta.

Nykyiseen tekstiin olen todella tyytyväinen, lähinnä kiitos hienojen haastateltavien kommenttien. Viime viikolla tehdessäni viimeisiä haastatteluita ja kokiessani sen jännityksen ennen haastattelua, ymmärsin todella rakastavani kirjoittamista ja ihmisten tapaamista. Tosin olisin voinut valita sellaisen aiheen, mistä olisi kirjallisuutta ja joku muu olisi tutkinut aihetta. Teen joskus asioita liian hankalalla tavalla, mutta saatuani idean en osaa päästää irti. Näin yllättäen aiheeseen liittyvät tulevaisuuden media, Venäjä ja kielet.

Kun haastattelen muita toimittajia, etenkin suuresti ihailemiani sellaisia, en osaa toimia normaalilla tavalla. Haastattelemaan oppii ainoastaan haastattelemalla ja löytämällä oman tavan rentoutua, rikkoa jää ja saamaan irti jotain uutta (tässä tapauksessa sellaista kirjan ulkopuolista kommenttia).

Ensimmäisen haastateltavan kohdalla hän rentoutui, kun kerroin olleeni myyjänä vegaanikaupassa ja avoimesti lihansyöjä. Vertasin tätä kokemusta hänen uskontotaustaansa eri seurakuntalehden päätoimittajana. Valitettavasti monet suhtautuvat paremmin, kun sanon olevani ortodoksi ja uskoisin hänen kokevan arvostelua vääräuskoisena. Tämä suuresti fanittamani toimittajan haastatelu meinasi mennä aivan puihin oman jännitykseni takia. Vedin sitten puolen tunnin monologin Venäjästä ja vasta sen jälkeen kykenin ajattelemaan järkevästi opinnäytetyöhöni liittyviä kysymyksiä.

Huomaan ensimmäistä kertaa hallitsevani stressiä ja suhtaudun Venäjälle lähtemiseen hieman rauhallisemmin, kuin ensimmäisellä kerralla. Keskustelut puuttuvista kursseista ovat sangen mielenkiintoisia, mutta en suostu panikoimaan. Mietin pitkään mitä haluan tehdä ja miten tärkeätä Venäjällä oleminen onkaan. Haluan päästä eroon Suomi-kuplasta ja oppia venäläiseen tapaan elää Venäjällä. Tämän maavalinnan lisäksi päätin kohdata suurimman pelkoni, joten ilmoittauduin kurssille ja lopetan pelkäämisen.

Vanhin ystäväni kysyi lähdenkö takaisin miehen takia ja aloin nauraa, koska se on niin kaukana todellisuudesta. Monella tapaa Venäjä on kylmä maa, etenkin ulkomaalaiselle. Pärjään Venäjällä ilman kenenkään lompakkoa tai valmista suhdeverkostoa, koska olen päättänyt pärjätä omillani. Psykologikaverini sanoi, ettei ole koskaan tavannut niin itsenäistä ja kovaa naista, joka on samalla epäitsekäs. Jos ei ymmärrä antaa Venäjällä, ei myöskään saa luottamusta ja apua. Mielestäni suurena erona on aika ja erityisesti oman ajan antamista ilman kalenteriin sovittamista. En pysty elämään ilman sitä ajattelutapaa.

Tammikuun ensimmäisiin juttuihin kuului Aikapankin toiminnasta ollut artikkeli, siitä lähtenyt keskustelu avasi silmäni venäläisen Aikapankin suhteen. Se on jo olemassa, mutta saadakseen palveluksia ja apua elämässä, pitää pyytää sitä. Hienointa mitä olen oppinut Venäjällä olemisessa, on ehdottomasti oman kuolevaisuuden ja rajallisuuden myöntäminen ääneen.

Samara

Mietin kolmen viikon ajan mitä kertoisin Samarasta. En ole vieläkään löytänyt oikeita sanoja kuvaamaan kokemuksia hiekkaisessa miljoonakaupungissa. Otin satoja kuvia yrittäessäni vangita kaupungin kauneuden, loputtomat hiekkarannat, puistot ja portaiden määrän. En ole koskaan kävellyt sellaista määrää portaita, ylämäkiä tai hiekkaisia polkuja. Iltaisin niistin hiekkaa, sitä oli kaikkialla.

Vaikka itse vapaaehtoisprojekti oli täysi fiasko alusta loppuun, yritän suhtautua siihen paremmalla asenteella. Tapasin elämääni vaikuttaneita ihmisiä, opin itsestäni paljon ja pääsin yli äkkipikaisuudestani. Vietin kolme viikkoa 24/7 hyvin nuorten venäläisten vapaaehtoisten ja kuuden itseni ikäisten kansainvälisten vapaaehtoisten kanssa. Muistin minkälaista oli olla 18-vuotias, jolle lounas tarkoitti kahta nuggettia ja appelsiinimehua, ruokailutilanteet jatkuvaa kilpailua siitä kuka syö vähiten ja bilettämisen olevan elämän tärkein asia. En oikein ymmärtänyt miksi nämä 12 bilehilettä olivat mukana orpokodeissa tehtävässä vapaaehtoistyössä, mutta tiesin omat motiivini lähteä Etelä-Venäjälle. Halusin päästä sisälle erilaisiin laitoksiin, koska en ulkomaalaisena ja etenkin toimittajana pääse katsomaan laitoksissa elävien lasten ja nuorten arkea.

Haluan aloittaa kokemuksieni kertomisen mainitsemalla Venäjän olevan todella valtava maa, rakastan sitä ja samalla vihaan sydämeni pohjasta. Sydämeni särkyi kolmen viikon aikana, en kyennyt olemaan tunteeton hampaattomien, lukutaidottomien ja repaleisissa vaatteissa kulkevien lasten edessä. Nämä kolme laitosta ovat Samaran parhaimmistoa, sellaisia voi esitellä ulkomaalaisille. Vasta ollessani kolmannessa laitoksessa ymmärsin tilanteen vakavuuden, systeemiin joutuneilla lapsilla ei ole tulevaisuutta. Itkin yhden ainoan kerran lapsen nähden, koska tiedän tilastot ja etenkin tyttöjen kohtalon laitoselämän jälkeen. Tämä 14-vuotias tadžikistanilainen tyttö sanoi haluavansa isona lääkäriksi, mutta tietää sen olevan mahdotonta. Hän on luku- ja kirjoitustaidoton. Hänen seitsemästä sisaruksestaan kaksi nuorinta olivat hänen kanssaan laitoksessa.

Samara on mielestäni vaikea kaupunki ulkomaalaiselle, koska se on hyvin eristäytynyt kaupunki. Ulkomaalainen on joko avaruusolio tai super stara paikallisille, jotka haluavat lähestyä ja keskustella. Samara on tunnettu rikollisuudestaan ja törmäsin itsekin siihen, mutta en halua leimata koko kaupunkia rikollisuuden pesäkkeeksi yhden huonon kokemuksen takia. Samarassa asuvat eivät suhtaudu turisteihin samalla tavalla, kuin Suomen rajan lähettyvillä olevissa kaupungeissa olevat venäläiset. Ehkä ongelmana on matkailun puuttuminen ja sen tuoman rahan merkitys kaupungin hyvinvoinnille. Hyvänä esimerkkinä törmäsin avoimeen ulkomaalaisvihaan, koska en ole aasialaisen näköinen ja taas Karjalan tasavallassa sovin sen venäläisyyden muottiin. Päälleni on syljetty, ruokakaupan kassa huoritteli ja rautatieasemalla taksikuskit yrittivät joukolla ryöstää. Tanskalaisesta kaveristani oli enemmän hyötyä, kuin vieressä seisoneistä poliiseista.

Samara on valovuosia Pietarista tai Moskovasta, koska se on kaukainen paikka ja täynnä entisen Neuvostoliiton asukkaita. Halusin nähdä erilaista Venäjää ja sain siihen hienon mahdollisuuden. Kaikesta paskasta huolimatta Samara teki vaikutuksen ja se on kaunein näkemäni kaupunki, osa kauneinta Venäjää.

Rinkka me

Haluan näin alkuun kertoa olevani sellainen, joka koepakkaa ennen oikeaa lopullista pakkaamista. Muistaakseni kuvan hetkellä oli menossa viides yritys. Kuvassa on hieno ensimmäinen rinkkaish, ostin sen 15 eurolla Kampin Tiger-krääsäkaupasta.

Tarkoituksena oli palata Samarasta junalla, mutta 41 tuntia heinäkuun helteissä ei kauheasti houkutellut. Siinä ajassa pääsisin siis Moskovan kautta Pietariin. Ehkä eniten painoi kaikessa liikkuvassa oksentaminen ja plaskartnassa (sekavaunussa) oleminen ei mahasta tuntunut niin hyvältä. Toukokuussa palatessani Pietarista Helsinkiin soin itselleni palan luksusta ja tulin Allegrolla (matka-aika päälle kolme tuntia).

Kolmen tunnin aikana selvisivät seuraavat seikat:
eteläkorealaiset eivät ole hetkeäkään hiljaa
junan käytävällä voi jumpata (aikaisemmin mainitut naisturistit)
vessan ovi ei sulkeudu asemilla (koko osasto sai nauttia erinäisistä äänistäni)
surullisinta oli saada sympatiaa Suomen rajaviranomaisilta (näytin varmasti kammottavalta kahden tunnin oksentamisen jälkeen)

Palatakseni ruskeaan haisevaan rinkkaani, päädyin tähän kokoon (40 litraan) googlattuani ja luettuani omasta mielestäni tarpeeksi tietääkseni jotain rinkka selässä matkustamisesta. Siis siihen rinkkaahan ei mahdu mitään. Lopputuloksena mukaan tulevat neljä toppia, farkut, tuulitakki, verkkarit+pusero, kahdet kengät ja kaksi parempaa kesämekkoa, yöpuku ja pieni kasvopyyhe. Mukana menossa myös kaksi meikkipussia (aurinkorasvat vievät eniten tilaa, olen todella kalpea ja seuraava väriaste on punainen), Suomen lippu (oikeasti sellainen puutikussa liehuva lippu), lääkkeitä, hyttysmyrkkyjä (tuskin auttaa mitään, mutta silti) ja nenäliinoja. En voi sietää venäläisiä ohuita nenäliinoja. Olen juuri sellainen nenärakas, joka oikeasti kantaa pakettitolkulla nenäliinoja Venäjälle. Todella surullista.

Yritän löytää toimivan netin Samarasta ja olla sekoamatta vihdoin nähdessäni Samaran ja Ufan. Unelmat toteutuvat yksi kerrallaan.

Taksi Pietari ja Samara

Aiheessamme olen erittäin pihi ja en voi sietää takseja, halusin jakaa taksitietouteni Pietarin ja Samaran suhteen. Ajattelin halpojen UIA (Ukranian International Airlines)-lentolippujen olleen se oikea tapa matkustaa Helsingistä Samaraan, mutta ongelmaksi muodostui monimutkainen matkustustapa lentokentältä Samaran kaupunkiin.

En tajunnut lentokentän olevan 45 kilometrin päässä ja ettei yöllä kulje kuin takseja. Lentokentältä voi mennä Samaran kaupungin eteläosaan bussilla 78 ja sitten vaihtaa numeroon 50, jos haluaa rautatieasemalle. Googlaamalla löysin hintahaarukan 30-60 euroa suunta ja aloin pohtimaan oliko vapaaehtoistyöhön lähteminen sen arvoista. Onnekseni leirin johtaja vinkkasi edullisemman taksifirman ja pääsen noin 20 eurolla suunta.

Samara taksi lentokenttä-keskusta
Tässä siis Poputchik taksin tiedot:
+79270049377
service@uwww.aero

Taksin tilaus vähintään kahta päivää ennen. Ainoastaan yksi matkalaukku per matkustaja, kyydissä voi olla muitakin.

Ja mitä tulee Pietariin, ei kannata ottaa virallista taksia ja maksaa lyhyestä ravintolan etsinnästä 700 ruplaa. Venäjän alkeiden osaaminen saa tositestin soittaessa pimeän taksin numerosta 600 5006. Sanoo lähtöosoitteen ja tietysti minne ollaan menossa. Itselläni on venäläinen liittymä, mutta hostellin respa hoiti varauksen ja sain lisäalennuksen. Matka ydinkeskustasta Finlandskajalle (mistä Allegro lähtee) maksoi 150 ruplaa ja annoin tippiä.

En tiedä suostuuko hotellin respa varaamaan pimeän taksin, koska silloin hän ei saa provikkaa. Virallisissa takseissa olen huomannut sen ongelman, että taksikuski sanoo respalle eri hinnan ja vetää välistä kyydin jälkeen. Omien taksikokemusteni mukaan etukäteen varattu pimeä taksi on luotettavampi, koska kielikynnys lähteä riitelemään hinnasta on korkeampi. Virallisten taksien kuskit osaavat englantia ja se ehkä on hinnan suhteen hieman ikävää, koska heillä ei ole kieliestettä riidellä ja aiheuttaa ongelmia.

Toivottavasti tästä taksitiedosta oli hyötyä.

Pitkä hetki

Ollessani läsnä omassa elämässäni ja tehdessäni käsittämättömiä muutoksia (tähän menee kirjojeni myyminen), huomaan ettei elämäni ole enää Suomessa. Tässä tapauksessa totuus tuli kolmivuotiaan suusta, kuulin kuinka Anna-Malia on kotona ja lähtee taas. Olen kieltämättä aika lamaantunut Suomessa ja todella huomannut ihmisten menneen ohitseni. Se ei haittaa, koska en ole täällä heidän takiaan.

Olen joutunut keskelle niin ihmeellistä draamaa ja kiukuttelua, että haluan vain mennä Venäjälle piiloon. Tiedän viettäväni siellä tämän vuoden lisäksi kolme vuotta ja toteutan seuraavan yliopiston kautta suuren unelmani: Iranin. En tiedä onko se niin valitettavaa, että joudun viisumin takia opiskelemaan vielä enemmän. Toteutan unelmani itämaisista kieliopinnoista ja toivon aivojeni imaisevan pari uutta kieltä.

Ymmärsin istuessani Afganistanin tulevaisuutta käsittelevässä seminaarissa olevani parempi asiantuntija, kuin paikalle raahattu afgaanimies. Tutkijana hän puhui nuorten naisten ruohonjuuritason liikkeestä ja naisten nettikahvilasta, kumminkaan kertomatta tämän järjestön toimivan sosiaalisessa mediassa. Se Facebook-ryhmän vahvuus ja näkyvyys oli nimittäin se koko pointti. Hänen tehdessä asiavirheitä ja puhuessa keksin tämän hetkeä ennen seminaaria -tyylisesti, ymmärsin asiantuntijuuden olevan kaikkea muuta kuin sidottuna kansalaisuuteen tai ikään. Tästä inspiroituneena hain kirjastosta suomalaisen tutkijan kirjan Afganistanista. En ole vielä lukenut sitä, pöydälläni odottavat Saksan Suomessa olleista vankileireistä kertova kirja, pari opinnäytetyöhön liittyvää kirjaa ja nyt lukemani Venäjän historiakirja.

Aiheessamme seminaarit, olin kuuntelemassa kahta erittäin mielenkiintoista luentoa ulkomaan journalismista. Kahden ulkomaantoimittajan kertomukset Haitista ja Syyriasta olivat hienoa kuultavaa, sain monia käytännön vinkkejä tulevia matkojani varten. Tämä ilta johti elämäni top vitoseen menevään lopputulokseen, saavutin haaveni olla ulkomaantoimittajien yhdistyksen jäsen. Sen tervetuloa-mailin saaminen oli käsittämättömän hieno hetki elämässäni, koska olen tehnyt paljon töitä päästäkseni tähän pisteeseen.

Oli todella haastavaa ymmärtää asioiden etenevän hitaasti, koska haluan kaiken nopeasti. Olen ymmärtänyt ammattikorkeakoulun olevan aivan turha asia elämässäni, koska opin kirjoittamaan vasta kirjoittamalla viime keväänä. Näin jälkiviisaana voisin todeta, että olisi pitänyt lukea jotain aivan muuta ja vain päästä harjoitteluun lehteen oppiakseen enemmän alasta. Ainakin tiedän mitä on ingressi ja olen tavannut hienoja ihmisiä koulun kautta.

p.s. Myyn kirjojani elokuussa Hietsun kirppiksellä, laitan myöhemmin tarkan päivämäärän.

Mehiläispesä

Yritin surisuttaa ässää puristamalla etuhampaita yhteen. Säälittävä yritykseni matkia mehiläispesää sai suomenvenäläisen kaverini nauramaan. En siis ihan oikeasti kuule eroja ässien välillä, vaikka miten kuulisin suhinaa. Huomasin kulkevani satuhetken jälkeen kuin usvassa. En enää tunnistanut Kalliota tai hahmottanut etäisyyttä Kamppiin. Se ei haitannut, koska tiedän etten kuulu enää sinne.

Juurettomana on kieltämättä aika hienoa olla, koska ei tarvitse välittää omaisuudesta. Valtavana miinuksena täytyy sanoa, että tämän Venäjä-myönteisyyden kautta olen joutunut Venäjän asianajaksi. Suhtaudun hyvin voimakkaasti Venäjän vähemmistökieliin ja välillä mietin olenko edes oikeutettu puolustamaan livviä?

En ole kasvanut sellaisessa kieliympäristössä tai perheessä, jossa olisin kuullut vähemmistökieltä. Tiedän sen olevan kieleni hautaan saakka, muita opittuja kieliä tärkeämpi.

Kuvassa on ensimmäinen haastatteluni ja olen erittäin ylpeä sen ollessa livviksi.

Oma Mua numero 22, sivu 5.

Keskusteluita

Laukussani on aina täydellinen muistiinpanovihko, vihreä on muisto Karjalasta, musta on seuraava ja kaksi muuta odottavat ensi syksyä. (Kaikki vihot Tiger, Kamppi)

Olen viimeisen viikon aikana kokenut enemmän Helsinkiä, kuin kaikkina niinä vuosina kun olin helsinkiläinen. Olen käynyt niin epätodellisia keskusteluita, että välillä olen miettinyt lukeeko otsassani Vittuile mulle. Viime viikonloppuna istuin Tupla-Nollan kanssa baarissa ja rehtori tuli iskemään repliikillä Oletko säkin opettaja? Kaikki vittumaisimmat keskustelut alkavat aina niin viattomasti, kuten tämäkin.

Venäjällä olen kokenut ainoastaan ihailua sanoessani olevani toimittaja, Suomessa en. Tämä kyseinen rehtori hyökkäsi sanallisesti kimppuuni Mikä koulutus on antanut sulle oikeuden olla toimittaja -asenteella. Olen sanonut tämän miljoona kertaa ja sanon sen vielä kerran, media on oma valinta. Pienessä lehdessä saa (tai joutuu, miten sen ottaa) kirjoittamaan ja kuvaamaan omat jutut ilman kenenkään apua. Isoissa lehdissä voidaan antaa juttuaiheet ja haastateltavat valmiina, näkökulma mukaanluettuna. Se on oma valinta ja sellainen, jota ei alalla oleva (tässä tapauksessa kyseinen rehtori) koskaan kykene ymmärtämään.

En voi laittaa hänen töykeyttään kansalaisuuden piikkiin, koska kävin eilen toisen aivan absurdin keskustelun nepalilaisen todella mukavan toimittajan kanssa ja hänen ihmetyksensä aiheena oli kieltäytymiseni alkoholista. Hänen seuraava kysymyksensä oli varmaan hänen päässään erittäin luonteva, mutta miksi kukaan kysyisi olenko alkoholisti, koska en halua juoda? Tämä vielä jatkui hetken verran hänen sitten todetessa, etten ole suomalainen.

Ja aiheesaamme Helsinki-vuodatus, en kykene tai halua ymmärtää ei-Venäjällä käyneiden kaikkitietävää asennetta journalismista tai korruptiosta. Venäjä-vihaajat huomaa nopeasti, koska keskustelu on vitun ryssä-ämmä -asteella ja tästä kyseisestä keskustelusta tuli todella tulista sanoessani Venäjän olevan mulle tietoinen valinta. Haluan aina saavuttaa seuraavan askeleen elämässäni, koska en halua enää koskaan palata entiseen elämääni. Kieli ja koulutus, halu ymmärtää kulttuuria ja ihmisiä sekä korkeat realistiset tavoitteet. Valmistun tammikuussa ja vuoden kuluttua syksyllä suuntaan Venäjälle opiskelemaan kieltä ja journalismia.

Ennen tätä askelta otan monen monta askelta liittyen kouluun, kirjoittamiseen ja matkustamiseen. Kysyin itseltäni huhtikuisena kylmänä päivänä seisoessani rannassa, haluanko olla Suomessa ensi vuonna? En, en todellakaan, koska se ei ole Kabul. Suurin unelmani. Ilmoittauduin ulkoministeriön postituslistalle, käyn Afganistania käsittelevissä seminaareissa, lukemalla luen ja seuraan eri medioita, tein muslimimaassa elämistä tukevia valintoja jättämällä alkoholin ja sianlihan, opettelen venäjää ja totuttelen huiviin. Joskus henkiset askeleet vaativat enemmän ponnisteluita, kuin fyysinen matkustaminen maahan.