Vih panimaitye?

Päästyäni yli hetkellisestä vihaan Venäjää -asenteestani, olen palannut normaaliin arkeen. Kaikessa kauneudessaan ja massojen valtaamassa kaupungissa, olen todella kyllästynyt kaupunkiin.
Halusin kokea Pietarin nähdäkseni pystyisinkö asumaan suurkaupungissa, mutta en rehellisesti ole kaupunkilainen. Massaan on hieno kadota ja kävellä yksin loskaisia katuja pitkin, mutta se on kaukana yhteisöllisyydestä.

Olen yhä pahemmassa Suomi-kuplassa, kuin Petroskoissa ja vihaan verkostautumisen vaikeutta. Helposti tulee sellainen olo, että yksisuuntaisia kielikavereita löytyisi. En kumminkaan halua viettää aikaani sellaisten venäläisten kanssa, jotka haluavat parantaa suomeaan natiivin kanssa ja hokevat seuraavalla kerralla puhutaan venäjää. Suomen opettaminen on eri asia, mutta yliopiston ulkopuolisessa arjessani haluan käyttää venäjää ja saada aivoni tippumaan maahan.

Vieraan kielen kuuleminen on henkisesti todella rankkaa, koska tilanteet ovat aina erilaisia. Olen vastannut kortilla vai käteisellä? -kysymykseen cappuccino, ohjannut tietä kolmesti sanomalla nalyeva (vasemmalle), vaikka tarkoitin naprava ja osoittanut päättäväisesti oikealle.
Olen huomannut, että kannattaa aloittaa aivan kammottavalla venäjällä ja tavallisesti myyjän koottua itsensä, palvelukieli muuttuu englanniksi. En loukkaannu nauramisesta tai epätoivoisesta katseesta, koska olen saanut oman osani italialaisten nauraessa huonolle italialleni. Toisaalta vastoinkäymisten edessä pusken kovemmin ja nyt lausun sujuvasti italiaa. Kielellinen ihannetilanne on, jos keskustelukumppani käyttää yksinkertaista kieltä ja jaksaa toistaa hitaasti sanomansa. Näitä keskusteluita on harvassa, mutta niistä tulee sitäkin arvokkaampia oppimiskokemuksia.

Olen puhunut tästä Venäjän kieliasenteesta monen täällä asuvan suomalaisen ja venäläisen kanssa, koska Suomessa pärjää englannilla ja Venäjällä on taas pakko puhua maan yleiskieltä. Tavallaan se on hyvä linja, koska kansalaisuudesta huolimatta ihmiset pystyvät kommunikoimaan. (Kommunikointihalu on sitten aivan toinen asia, mutta teoriassa eri kansalaisuudet pystyvät kommunikoimaan venäjäksi.)

Mielestäni Venäjää maana pystyy ymmärtämään ilman kielitaitoa, koska venäläisessä ympäristössä pakostakin oppii maan tavoille. Kielen hallitseminen tekee arjesta helpompaa, mutta en sanoisi kielenosaajia maan asiantuntijoiksi. Kulttuurin tuntemiseen tarvitaan muutakin, kuin vain kielitaito. Tämän mielipiteen takana on monta omakohtaista kokemusta omasta kielitaidostani ja lähinnä olen joutunut perustelemaan Venäjä-asiantuntemustani venäläisille nuorille naisille. Monelle taitaa venäläisyyden mittarina olla juuri kielitaito.

Ehkä kansalaisuus on katsojan silmissä, koska moni kaverini sanoisi venäläisyyden olevan vahvasti esillä pukeutumisessani ja asenteessani. Venäläinen työkulttuuri ja erityisesti pukeutumiskulttuuri ovat vaikuttaneet vahvasti kommunikaatiokykyihini ja ulkonäkööni. Venäläiset ovat hyvällä tavalla aivan hulluja ja pöydän hakkaaminen on aivan normaali tapa saada kokouksessa huomiota.

Tosin uskoisin ensi viikon kuvauksissa pöydän hakkaajan olevan Maria. Sitä odotellessa.

Kolmas keskiviikko

Kolmannen viikon alkaessa tunnen oloni hieman paremmaksi. Olen päässyt kiinni arkeen ja saanut rytmiä päiviin. Sään ollessa sateista ja sumuista, en olisi voinut kuvitella sen olevan näin hienoa. Pietari on todella kaunis kaupunki, etenkin mutaiset puistot ja sushiravintolat ovat osa Pietariani. Saimme monet nauramaan juostessamme halki keskustan kohti Taorin upeaa puistoa. En ole vielä osallistunut puistossa järjestettävään aamujumppaan tai liittynyt shakkia pelaavien pappojen kannustajaksi, mutta aamuja on vielä jäljellä.

Ajattelin ottaa tämän kolmen kuukauden pitkän loman kannalta ja keskittyä viimeiseen kurssiini. En varmaan ole kauhean uskottava taloustoimittaja käydessäni kansantaloutta uudestaan, mutta uskoisin liiketalouden puolen kurssin olevan enemmän se mun juttu. Ennakkotehtävän aiheena oli Suomen kansantalouden tulevaisuus ja kirjoitin nuorien muuttoaallosta muihin maihin paremman elämän toivossa.

Näkökulmana oli oma valmistuminen jälleen lamaan ja näkemäni asiat. Venäjä on velaton maa, valtavalla vauhdilla kehittyvä ja tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia. Itselleni tärkeänä uutena kokemuksena on tullut opettaminen. Venäjän kokemuksieni ansiosta olen kiinnostunut opettamisesta, koska saan tehdä jotain uutta ja saan myös välitöntä palautetta opiskelijoilta.

Venäjällä oleminen on muuttanut monia mielipiteitäni ja negatiivisia ennakkokäsityksiä Venäjästä ja venäläisistä. Näkemäni Venäjä on muuttunut vuodessa aivan valtavasti, nuorilla on halu rakentaa maata. Pyörätuoli ei ole enää tuntematon sana ja olen nähnyt monia muita hienoja asioita kävellessäni Pietarin kaduilla. Vähemmän hienojakin asioita tulee vastaan. Valitettavasti pikkurikollisuus on ongelma Pietarissa ja etenkin sekakäyttäjät, joihin törmää etenkin Nevskiy prospektillä kävellessä.

Ja mitä tulee kirjoitukseeni nuorisotyöttömyydestä Suomessa ja opiskelun johtamisesta muuhun, kuin oman alan työpaikkaan, kirjoitin Suomen olevan kohta pulassa suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle. Omien kokemuksieni ja kuulemani perusteella, moni korkeastikoulutettu nuori lähtee Australiaan, Amerikkaan tai Venäjälle saadakseen paremman elämän. Olen monesti puhunut ennakkotehtävään kirjoittamastani asiasta kavereideni kanssa, koska moni ei ymmärrä kiinnostustani Venäjää kohtaan. Mielestäni Venäjällä on turvallista, jos pitää itsensä turvassa ja on eurooppalainen. Suomalaisten maine on täällä todella hyvä ja metroasemien ratsioissa vaaleista ei välitetä.

Venäjällä oleminen on muuttanut käsitystäni elämästä, koska arvostan aikaisemmin itsestäänselvinä pitämiäni asioita, kuten vettä, lämpöä ja sähköä. Mielestäni hyvään elämään ei tarvitse kosketusnäytöllistä uusinta kännykkämallia, mammalattea tai kiirettä. Sisustan pientä huonettani, kävelen katsellen ihmisiä ja en mieti huomista. Olen saanut hienon mahdollisuuden viettää kolme kuukautta elämästäni miljoonakaupungissa ja aion käyttää jokaisen hetken nauttien siitä.

Minun Pietarini, osa 3: Hyväntekeväisyys

Googlatessani Pietarin hyväntekeväisyyskohteita, törmäsin useaan otteeseen Spasiboon. Tiivistäisin sen olevan paikallinen FIDA tai UFF, mutta täällä se on jotain uutta ja erilaista.

Liikkeitä on kaksi, joista kävin Gorokhovayalla olevassa katsomassa tarjontaa. Tiivistäisin kokemuksen sanoihin Neuvostoliitto ja vanhat kelsitakit. Ehdottomasti vanhaa venäläistä kelsitakkia etsivälle täydellinen paikka. Pitkät kelsitakia alkaen 1000 ruplaa (noin 30 euroa). Liikkeessä on myös miesten vaatteita ja paljon venäjänkielistä kirjallisuutta.

Hienointa liikkeessä olivat lasten tekemät piirrustukset, joita oli painettu kuppien lisäksi postikortteihin ja magneetteihin. Oven viereisessä hyllyssä on myös käsintehtyjä koruja ja tietoa hyväntekeväisyyskohteista.

Spasibo!, Gorokhovaya ulitsa 50/79, vihreän rakennuksen kellarissa, pysäköintialueen puolella. Katu alkaa melkein Pushkinskayan metroasemalta.

Kuvia valikoimasta Spasibon VKontakte-sivuilla: vk.com/spasiboshop

Minun Pietarini, osa 2: Banya

En ole saunaihminen, käyn korkeintaan kerran vuodessa saunassa. Venäjän suhteen tein poikkeuksen ja sain erittäin hienon saunakokemuksen julkisessa saunassa.

Tosin menimme VIP-puolelle altaiden takia ja halvemman hinnan takia aamupäivästä. Kuulemman todellinen saunatunnelma on vasta iltaisin mummojen saapuessa paikalle. Kestin isossa saunassa tasan minuutin, liian kuumaa tälle hienohelmalle. Saunasta pääsee oikealle puolella ainoastaan avaimella, joten kannattaa muistaa pyytää avain respasta.

Huomasin kavutessamme neljänteen kerrokseen, että saunominen on enemmänkin miesten asia. Banyan neljästä kerroksesta vain ylin oli naisille, kolme muuta miehille. Tähän väliin voisin kirjoittaa Lonely Planetin keskustelupalstalla liikkuvan kommentin homoystävällisestä kerroksesta. Tosin en tiedä mikä kolmesta kerroksesta on se ystävällisin.

En ottaisi mukaan mitään arvokasta, sillä vilvoitteluhuoneessa ei ole säilytyslokeroa tai ovessa lukkoa. Saunatilassa sai olla kahden tunnin ajan, suomalaisen ja turkkilaisen saunojen lisäksi on kolme allasta. Porealtaan poreet olivat tosin kadonneet, mutta kahden hengen altaassa oli kiva lillua.

Banyaan on helppo mennä metrolla Vladimirskaya/Dostoevskayalle ja uloskäynniltä kääntyy oikealle ja kauppahallin (Kuznechny market) ohitse. Sauna sijaitsee osoitteessa Dostoevskogo 9. Hinnat kahdelta tunnilta 450/600 ruplaa. VIP-puolen ovi on oikealla, henkilökunta puhuu englantia. Muista pyytää saunan avain ja muoviläpykkäät.


Yamskie banya, Dostoevskogo 9.

Minun Pietarini, osa 1: Vintage

Taidan hiljalleen muuttua sellaiseksi, joka on Pietarissa Pietarin takia. Toisaalta Pietarini ei ole nähtävyyksiä, balettia tai kalliita ravintoloita. En ole Nevski Prospektiä kävelevä fashionista tai puistossa rottaa ulkoiluttava venäjätär. Minun Pietarini on pienillä kujilla, kellareissa ja tavallisissa ihmisissä. Pietari on helpompi kaupunki ulkomaalaiselle asua, kuin Samara tai edes Petroskoi. Kaksi viikkoa takana ja kukaan ei ole huoritellut, kutsunut finkaksi tai ollut töykeä.

Miettiessäni mitä haluan elämältäni ja mihin suuntaan elämäni pitäisi mennä, toimin ei-kenenkään sponsoroimana matkatoimittajana ja tutustun erilaiseen Pietariin. Haluan löytää aitoa venäläisyyttä, jotain uutta ja vanhaa sekä koluta jokaisen kellarin. Kuten tämänkin liikkeen, löysin sen sattumalta Nevskin varrelta olevalta pikkukadulta ja tietysti kellarista.

Pietarin matkaoppaani ensimmäinen osa on vintagea.

Hieman turistien katseilta piilossa oleva vintage-liike sijaitsee aivan suurimpien turistinähtävyyksien vieressä. Karavannaya ulitsa on todella kaunis katu, ensimmäisenä kiinnitin huomioni upeaan suihkulähteeseen ja pieniin ravintoloihin. Rakastan georgialaista ruokaa ja ravintolan kyltissä olevan mustan kissan takia jäin seisomaan juuri kellarissa olevan vintage-liikkeen kohdalle.

Kaksi vuotta toiminut liike myy vanhaa venäläistä tavaraa, kuten koristekampoja, maatuskoja ja leluja. Pääpaino on kuitenkin vaatteissa, kierrätysmateriaaleista tehdyissä koruissa ja nahkalaukuissa. Uudet laukut maksavat noin 4000 ruplaa (100 euroa).

Hinnat ovat korujen suhteen 400-4000 ruplaa, jopa käsinmaalatut Muumi-korvakorut löytyvät seinältä roikkumasta. Jokaista paria on vain yksi kappale, joten ne ovat todella uniikkia tavaraa. Ostin pinkit pöllökorvikset, koska rakastan pöllöjä ja 800 ruplaa käsinmaalatuista korviksista oli mielestäni sopiva hinta. Haluan tukea paikallista käsiteollisuutta vältellen Stockmannin ja Pietarin suurimman kauppakeskuksen Galleryn kaltaisia kauppoja.

Hullaannuin koruista ja liikkeen tunnelmasta, se on täynnä pieniä yksityiskohtia ja sekoitus vanhaa ja uutta. Ostin pinkkien korvakorujen lisäksi alennuksessa olleen raidallisen villamekon. Korvakoruni ovat alakuvan vasemmassa yläkulmassa.

Vintage-liike Retro shop, Karavannaya ulitsa 22, Nevskiltä katsottuna kävele pitsakiekkojen, teatterivaatekaupan ja georgialaisen kellariravintolan ohitse. Käänny oikealle porttikongista ja ovi on oikealla. Vain käteinen. Omistaja puhuu englantia.

Sydämessä yksi ämmä

Vietettyäni viikon viiden mijoonan muun varjossa, olen vanhentunut kuukausien verran. Jos vuosi Venäjällä vastaa monta vuotta Euroopassa (olen kuullut erilaisia versioita, kolmea ja seitsemää), olen vihdoin ymmärtänyt kuulemani tarkoituksen. En tiedä olenko vielä rakastunut Pietariin, mutta olen hiljalleen rakentamassa pesääni tähän kaoottiseen, äänekkääseen ja kauniiseen kaupunkiin.

Asuessani keskustan sydämessä, olen sisäistänyt pitkät korttelit, kellotornin loputtomat portaat ja pimenevän illan. Ymmärrän nyt miksi niin moni rakastuu Pietariin ja haluaa olla täällä hinnalla millä hyvänsä. Tiedän Venäjä-kiintiöni olevan täynnä tämän matkan jälkeen.

En usko koskaan todella ymmärtäväni venäläistä ajattelutapaa, koska olen niin rajoittunut suomalainen. Vihaan monia asioita tässä maassa, tosin en ole vielä oppinut hengittämään kestäen niitä. Länsimaiden ihannointi hieman oksettaa, epärealistiset odotukset Suomesta ja rasistisuus. Olen aikaisemminkin kirjoittanut kohtaamastani rasismista ja jopa Suomi-fanien täyttämässä Pietarissa, suomalaisuus ei aina ole hyvästä. En koskaan olisi voinut kuvitella, miten ärsyttävää vartijoiden kulkeminen selkäni takana voikaan olla. Stockalla ei kannata puhua suomeksi, jos haluaa olla rauhassa.

Edustaessani kaikkea suomalaisuutta kolmelle suomen opiskelijalle, joudun miettimään kahden kulttuurin eroavaisuuksia. Tosin tyttöjä kiinnosti enemmänkin minkälaisia suomalaiset pojat ovat ja miten he eroavat venäläisistä. Tämä omakohtainen kokemus viimeksi mainituista nyt puuttuu, joten lupasin palata vastaukseen myöhemmin.

Osa-aikaisen opettamisen lisäksi yritän saada elämääni muutakin ohjelmaa. Olen tämän viikon aikana lisännyt yhden asian tätä en halua tehdä -listalleni. En halua enää kirjoittaa suomeksi. Käytyäni pitkällisen keskustelun Richmondin kanssa, ymmärsin haluavani jotain aivan muuta elämältäni. Ehkä Pietari on turvasatama kaltaisilleni elämän tarkoitusta etsiville, täällä voi kadota massaan ja elää kiivaasti sykkivän sydämen tahtiin.

Kun tänään lähden

Luokkakaverini kysyi mitä lähteminen vaatii. Hän pelkäsi ulkomailla suoritettavan harjoittelun tarkoittavan vuokra-asunnosta luopumista, huonekalujen päätymistä vanhempien varastoon ja viherkasvien kuolemista.

Ajatus lähtemisestä kyti viitisen vuotta, en koskaan ajatellut lähteväni Venäjälle. Olen varmasti maininnut Venäjän olleen suuri henkilökohtaisen elämäni mörkö, mutta samalla se kiehtoi suunnattomasti. Tavallaan halusin aloittaa uuden vuosikymmenen tietäen mistä tulen, minkälainen olen ja minne haluan oikeasti mennä elämässä. Mutta palaan nyt keskustelun alkuun eli vastaukseni ensimmäisiin sanoihin.

Sanoin olleeni onneton, tiesin miltä vakituisessa työpaikassa oleminen tuntui ja miten asunnon vaihtaminen ei parantanut juurettomuutta. Ollessani koulukaveriani vanhempi, olin jo saavuttanut tiettyjä asioita. Takana oli jo vuosien työhistoria, tutkintoja ja lyhyitä oleskeluita Italiassa ja Kreikassa. Tunsin aina eläväni väärän ihmisen elämää, etenkin Kruununhaassa eläminen oli kaukana onnesta. Surullisinta oli kuulla pari viikkoa sitten entisen opettajani suusta, että hän oli onnellinen lähdöstäni Venäjälle, koska olin niin epävarma opiskeluista ja onneton. Koulujuttujen kirjoittaminen ei vastannut odotuksiani opiskelusta ja halusin nopeasti harjoitteluun nähdäkseni oliko journalismi kutsumukseni. Päätös lähtemisestä tapahtui hieman vahingossa, koska aluksi hain harjoittelupaikkaa Kreikasta ja Kyprokselta. Sanomalehdet eivät halunneet tehdä kirjallista harjoittelusopimusta, vaikka pari kyselyä menivät pitkälle asti.

Karjalan tasavalta tuli oikeaan aikaan elämääni ja kaikki käytännön asiat vain sujuivat itsestään. Päästin irti vaatteista, viherkasveista (niillä oli porttikielto vanhemmilleni, joten jaoin ne Facebookissa koulukavereilleni), orkideat heitin roskiin (viiden vuoden jälkeen en voinut enää antaa niitä kenellekään muulle) ja huonekalut palasivat vanhemmilleni (oi sitä riemua). Saunassa olevasta pesukoneesta kuulen vieläkin. Pointtini on kumminkin se, että ympäristö mahdollisti muutoksen tavaroiden suhteen. Reaktiot lähtööni menivät laidasta laitaan, mutta tärkeintä oli muistaa, ettei se ollut kenenkään muun päätös. Olen monta kertaa kirjoittanut Venäjän olevan vihaa herättävä sana. Sanomalla ääneen lähtöaikeeni aiheutin analysointia mielenterveydestäni tuntemattomien keskuudessa. Myöhemmin olen miettinyt, että muut maat olisivat uponneet paremmin kavereihini ja tuntemattomiin. Halusin kumminkin itse tehdä omat johtopäätökset Venäjästä ja matkustella eri tasavalloissa nähdäkseni mitä Venäjä on.

En mitenkään mystisesti yhdessä viikossa tai edes kuukaudessa löytänyt itseäni, sopeutunut maahan tai edes pitänyt Karjalan tasavallasta. Olin pettynyt ja vihainen tasavallan kielitilanteesta, kunnes ymmärsin kielen olevan kotiasia. Venäjä eroaa monin tavoin Suomen vähemmistökielten kieliympäristöstä, koska pääkaupunkiseudulla kuulee monia kieliä. Maassa maan tavalla tarkoittaa Suomessa huuda helvetin kovaa omalla kielelläsi, Venäjällä kieltä ei puhuta muiden kuullen. (Tosin jos olet itsepäinen suomalainen.) Kuvittelin Karjalan tasavallan olevan idyllinen kielipesä, jossa oppisin livviä. Tämä mielikuva siis murskaantui ensimmäisen viikon aikana. On vaikeaa olla vieraassa maassa kielitaidottomana ilman apua.

Karjala opetti todella paljon elämästä ja huomasin selviäni pitämällä kiinni positiivisesta asenteesta. Venäläinen kaverini, joka vanhempien luona asuin, kysyi viime kuussa kadunko Petroskoita? En hetkeäkään. Se oli jokaisen itkun, ahdistuksen ja turhautumisen arvoista. Röökistä lainatakseni: hyppään aina silmät kiinni veteen. Tähän tosin vastasin, ettei ole muuta tapaa elää.

Hieman on sellainen kutina, että olen jo aivopessyt koulukaverini menemään harjoitteluun Karjalan Sanomiin. Oli se vaan niin hieno kokemus.