Kun tänään lähden

Luokkakaverini kysyi mitä lähteminen vaatii. Hän pelkäsi ulkomailla suoritettavan harjoittelun tarkoittavan vuokra-asunnosta luopumista, huonekalujen päätymistä vanhempien varastoon ja viherkasvien kuolemista.

Ajatus lähtemisestä kyti viitisen vuotta, en koskaan ajatellut lähteväni Venäjälle. Olen varmasti maininnut Venäjän olleen suuri henkilökohtaisen elämäni mörkö, mutta samalla se kiehtoi suunnattomasti. Tavallaan halusin aloittaa uuden vuosikymmenen tietäen mistä tulen, minkälainen olen ja minne haluan oikeasti mennä elämässä. Mutta palaan nyt keskustelun alkuun eli vastaukseni ensimmäisiin sanoihin.

Sanoin olleeni onneton, tiesin miltä vakituisessa työpaikassa oleminen tuntui ja miten asunnon vaihtaminen ei parantanut juurettomuutta. Ollessani koulukaveriani vanhempi, olin jo saavuttanut tiettyjä asioita. Takana oli jo vuosien työhistoria, tutkintoja ja lyhyitä oleskeluita Italiassa ja Kreikassa. Tunsin aina eläväni väärän ihmisen elämää, etenkin Kruununhaassa eläminen oli kaukana onnesta. Surullisinta oli kuulla pari viikkoa sitten entisen opettajani suusta, että hän oli onnellinen lähdöstäni Venäjälle, koska olin niin epävarma opiskeluista ja onneton. Koulujuttujen kirjoittaminen ei vastannut odotuksiani opiskelusta ja halusin nopeasti harjoitteluun nähdäkseni oliko journalismi kutsumukseni. Päätös lähtemisestä tapahtui hieman vahingossa, koska aluksi hain harjoittelupaikkaa Kreikasta ja Kyprokselta. Sanomalehdet eivät halunneet tehdä kirjallista harjoittelusopimusta, vaikka pari kyselyä menivät pitkälle asti.

Karjalan tasavalta tuli oikeaan aikaan elämääni ja kaikki käytännön asiat vain sujuivat itsestään. Päästin irti vaatteista, viherkasveista (niillä oli porttikielto vanhemmilleni, joten jaoin ne Facebookissa koulukavereilleni), orkideat heitin roskiin (viiden vuoden jälkeen en voinut enää antaa niitä kenellekään muulle) ja huonekalut palasivat vanhemmilleni (oi sitä riemua). Saunassa olevasta pesukoneesta kuulen vieläkin. Pointtini on kumminkin se, että ympäristö mahdollisti muutoksen tavaroiden suhteen. Reaktiot lähtööni menivät laidasta laitaan, mutta tärkeintä oli muistaa, ettei se ollut kenenkään muun päätös. Olen monta kertaa kirjoittanut Venäjän olevan vihaa herättävä sana. Sanomalla ääneen lähtöaikeeni aiheutin analysointia mielenterveydestäni tuntemattomien keskuudessa. Myöhemmin olen miettinyt, että muut maat olisivat uponneet paremmin kavereihini ja tuntemattomiin. Halusin kumminkin itse tehdä omat johtopäätökset Venäjästä ja matkustella eri tasavalloissa nähdäkseni mitä Venäjä on.

En mitenkään mystisesti yhdessä viikossa tai edes kuukaudessa löytänyt itseäni, sopeutunut maahan tai edes pitänyt Karjalan tasavallasta. Olin pettynyt ja vihainen tasavallan kielitilanteesta, kunnes ymmärsin kielen olevan kotiasia. Venäjä eroaa monin tavoin Suomen vähemmistökielten kieliympäristöstä, koska pääkaupunkiseudulla kuulee monia kieliä. Maassa maan tavalla tarkoittaa Suomessa huuda helvetin kovaa omalla kielelläsi, Venäjällä kieltä ei puhuta muiden kuullen. (Tosin jos olet itsepäinen suomalainen.) Kuvittelin Karjalan tasavallan olevan idyllinen kielipesä, jossa oppisin livviä. Tämä mielikuva siis murskaantui ensimmäisen viikon aikana. On vaikeaa olla vieraassa maassa kielitaidottomana ilman apua.

Karjala opetti todella paljon elämästä ja huomasin selviäni pitämällä kiinni positiivisesta asenteesta. Venäläinen kaverini, joka vanhempien luona asuin, kysyi viime kuussa kadunko Petroskoita? En hetkeäkään. Se oli jokaisen itkun, ahdistuksen ja turhautumisen arvoista. Röökistä lainatakseni: hyppään aina silmät kiinni veteen. Tähän tosin vastasin, ettei ole muuta tapaa elää.

Hieman on sellainen kutina, että olen jo aivopessyt koulukaverini menemään harjoitteluun Karjalan Sanomiin. Oli se vaan niin hieno kokemus.

Röökis aka Kärpäsen rouva

Istuessani Röökiksen kanssa kellariravintolassa, kuulin sangen odottamattoman sanan. Rivari. Kädet poskillani yritin miettiä kuulinko juuri oikein? En ole ottanut edes ensimmäistä asuntolainaa, Röökiksen suunnitellessa jo toisen ottamista.

Ajattelin kävellessäni Kampia kohden olevani todella erilainen. Haluan myydä juttuja Venäjästä, säästää tarpeeksi rahaa päästäkseni Serbiaan lomalle ja vihdoin ostaa nelipyöräisen matkalaukun. Vaikka, Röökistä lainatakseni, Venäjä vie ja elämä muuttuu, ystävistä tulee paljon tärkeämpiä. En rehellisesti sanottuna ihmisen koskaan ikinä milloinkaan muuttuvan, ikä vain silottaa kulmia. Venäjä on muuttanut tapaani suhtautua elämään ja arvostan suuresti vapauttani, koska monelle venäläiselle tytölle ei ole itsestään selvää itse valita opiskeluala tai puoliso.

Sanoinkin Röökikselle olevani liian ahne suorittaessani kymmentä kurssia kolmessa kuukaudessa, mutta onneksi olen saanut kaiken tehdyksi. Olisin nyt virallisesti toisen vuoden opiskelija, mutta menin aidan matalasta kohdasta suorittaessani kahtena kesänä yhteensä kahdeksan kesäyliopiston kurssia. Ihan itse kysymällä ja ehdottamalla ei-koulutusohjelmassa olevia kursseja, olen saanut kursseja hyväksiluetuksi ja pienen perässäni kulkevan opiskelijajoukon. En rehellisesti sanottuna ollut hämmästynyt kuullessani alkuperäisen luokkani kutistuneen jo puoleen.

Hankin työssäni tarvittavan koulutuksen änkemällä Journalistiliiton, Free-toimittajien ja Ulkopoliittisen instituutin kursseille ja tapahtumiin. Tilaan uutiskirjeitä pysyäkseni kartalla tapahtumien suhteen, haluan tavata mahdollisimman paljon eri alojen ihmisiä, koska liika sisäsiittoisuus ei ole hyväksi.

Kuvassa minä ja Pate (kyllä, olin yhden naisen visu-tiimi). Kuva: Maija Stina Tamminen

Hyvänä esimerkkinä tapahtumista on ehdottomasti upea Uutisraivaaja-kilpailu. Osallistuin tällä viikolla Media Aalto Factoryn tiloissa järjestettyyn Uutisraivaaja-kilpailun work shop -työskentelyyn. Ryhmässäni oli graafikko ja lääkäri. Se oli todellista erilaisten ajattelutapojen kohtaamista, mutta saimme aikaan mahtavan graafikko Paten ja uuden konseptin.

Syvällisin pariin liittyvä keskusteluni on tältä viikolta sanoessani Marialle (joka on siis valokuvaajaparini), että on hienoa, että edes yhdellä meistä on hyvä kannettava. Hän on tarpeeksi hullu uskoakseen ideoihini.

Toivon lahjaksi saamani kannettavan (nyt jo niin kuluneen) kestävän Pietarin kolmen kuukauden ajan, koska kulutan ylimääräisen aikani kirjoittaen ja vetäen mahtavaa kurssia Petroskoissa. En ole vielä ajatellut niin pitkälle, että tietäisin kurssin sisällön. Jotain mahtavaa ja yritän saada edes jotain reaktiota kuulijoissa.

Kaksi viikkoa Pietariin.

Kurt Cobain

Aloin miettimään ihmisiä, jotka pitäisi tuntea. En tarkoita uusien ystävien etsimistä vanhojen dumpatessa erilaisen elämäntyylin takia, vaan inspiroivia ja elämänvalintoja tukevia ihmisiä.

Yksi elämääni suuresti vaikuttava henkilö on Richmond. Ensi vuodelle kokeilemme palojen yhteensovittamista ja otan pelottavan riskin ollessani oma pomoni. Aikaisemmin mainitsemani harjoittelupaikka on palkaton, mutta ajattelin sen olevan seuraava askel kohti Haaretzia. Viiden vuoden suunnitelmaani kuuluu MA-tutkinnon lisäksi suuresti ihailemassani Haaretzissa työskentely. On todella pelottavaa hypätä ilman mitään takuuta onnistumisesta, mutta lainatakseni Richmondin kannustavia sanoja: tee jotain ja jos se ei onnistu, tee jotain muuta.

Stipendejä ei saa hakematta, kirjoittamaan ei opi haaveilemalla ja menneessä ei kannata elää. Ilman elämääni tulleita ihmisiä en olisi koskaan päätynyt Venäjälle, oppinut kirjoittamaan musiikkiarvosteluita, tavannut Stalinin vainoista selvinnyttä runoilijaa, tehnyt opinnäytetyötä kaksikielisestä verkkolehdestä tai kiinnostunut rikosjournalismista.

Rikokset Venäjällä ja Israelissa ovat omaa luokkaansa, siitä tuli pohjattoman kiinnostukseni kohde. Ihmiskauppa ja raiskaus murtamisen keinona ovat suurimmat kiinnostukseni kohteet, koska niistä saa tietoa ja haluan tehdä enemmän kuin vain lukea asiasta. Aloitin aamuni lukemalla etiopialaisten ihmiskaupan uhrien päätymisestä israelilaiseen vankilaan, mikä kertoo maan valitettavasta tilanteesta. Hieno artikkeli ja hyvin elävästi taustoitettu. Linkki juttuun alla.

Trafficking victims, some as young as 14, languish in Israeli jails Haaretz

En ole kiinnostunut kaikesta mahdollisesta pahasta, koska haluaisin tuntea oloni ja oman elämäni paremmaksi. Mielenkiintoni ihmisen pahuutta kohtaan alkoi lukion historian opettajan kannustamana, koska brittiläinen opettaja halusi meidän ymmärtävän sodankäyntiä ja sodan politiikkaa. Haluan yltää sille englannin osaamisen tasolle ja analysoida sotaan johtaneita syitä. Näin jälkikäteen ajateltuna opettelin penkomaan, etsimään tietoa ja yhdistelemään lähteitä niiden kurssien aikana.

Vaikeinta ehkä on oppia yhdistelemään oman elämän lähteitä, mutta yritän parhaani ikuisesti itseeni uskoen.

Ja mitä tulee Kurt Cobainiin, en kehdannut myöntää etten tiedä kuka hän on.