Lauantai

Röökiksen soittaessa tunsin pienen koti-ikävän puristavan rintaani. Tosin mikään ei ole muuttunut ja aika tuntuu pysähtyneen, ainakin pinkissä kuplassa. Kaipaan kolmea sekopäistä blondiani.

Röökis kysyi mitä tarkalleen ottaen teen töissä (luulin hänen oikeasti vitsailevan), mutta pian selvisi, ettei hän ole lukenut yhtäkään kirjoittamaani juttua. Tähän hän lisäsi, että kirjoitan niin uutispainotteisesti ja hän mieluiten lukee blogiani. Toisaalta en tarkalleen ottaen tiedä mitä hän tekee pinkin kannettavansa edessä, joten päätin jättää sen osuuden keskustelusta sikseen. Hän on Richmondin kaltainen uraihminen ja en aina ymmärrä mitä he tekevät.

Ja mitä tulee omaan uratieheni, olen seurannut hyvin tiiviisti tapahtumia Afganistanissa ja toivon sydämeni pohjasta tilanteen rauhoittuvan. Pahimmassa tapauksessa otan valmistumisen jälkeisen suunnitelman jo käyttöön ja menen sitten Afrikkaan. Haluan työskennellä Ugandassa ja Sierra Leonessa, koska ne maat kiehtovat ja haluan perehtyä ihmisoikeuksien lisäksi ympäristöasioihin.

Huomaan olleeni epärealistinen saapuessani Venäjälle, koska kuvittelin kirjoittavani ihmisoikeuksista ja väkivallasta. Olen kuitenkin astunut omasta mukavuustilastani kulttuurimaailmaan ja löytänyt aivan uudenlaisen tavan kirjoittaa. En tiedä mitään musiikista, näyttelemisestä tai osaa venäjää, mutta silti olen onnistunut kirjoittamaan aiheesta kuin aiheesta. Parista jutusta olen erityisen ylpeä, ensi viikon matkajuttu kuuluu niihin. Sitä oli rankka kirjoittaa, koska samalla jouduin käsittelemään omat matkustussyyni ja liian läheisestä aiheesta kirjoittaminen on aina koskettavaa. Itkin silmät päästäni lukiessani yhden haastateltavan sähköpostia, hän kirjoitti Karjalaan matkustamisen tuoneen sielulle rauhan ja että hän tunsi kuuluvansa jonnekin.

Viime vuoden ollessa hyvin kaikkea mitä se nyt oli, halusin vain aloittaa kaiken alusta. Todella miettiä kuka olen, mistä tulen ja minne menen. Ja nyt 28-vuotiaana tiedän mistä tulen. En vielä tiedä kuka olen tai minne menen seuraavaksi, mutta lähteminen oli oikea ratkaisu. Sain tarpeeksi etäisyyttä ja lopetin elämisen muita miellyttääkseni. Se miellyttäminen on vaikeata ja olen huomannut näiden blogivuosien aikana sen olevan täysin mahdotonta. On aivan sama mistä kirjoitan tai mitä mieltä olen, saan aina kuulla olevani vitun ämmä, huora, Tukiainen, wannabe, ylpeä ja vittumainen. (Otin nämä blogiini tulleista kommenteista.)

En usko olevani lahjakas kirjoittaja, en usko lahjakkuuteen. Mielestäni viime viikolla kirjoittamat jutut ovat kammottavaa paskaa ja haluan aina olla parempi seuraavalla viikolla. Kirjoitan rakkaudesta kirjoittamiseen ja oppiakseni ilmaisemaan itseäni paremmin. Elämässäni olevat ja siinä vierailleet ihmiset vaikuttavat teksteihini ja ovat vieneet uraani ja elämääni tähän suuntaan.

En koskaan unohda ketään tai yhdessä koettuja hetkiä, koska kirjoittaja oppii kirjoittamaan ainoastaan elämällä.

When the lights go out

Suuresta rakkaudesta kirjoihin:

The Joy of Books (YouTube)

Mitä tapahtuu kirjakaupassa, kun valot sammuvat?

Missä minä olen

Sunnuntai on uutispäiväni. Pinttyneet tapani tuovat tietynlaista turvallisuutta ja todistan sillä itselleni pärjääväni Helsinki-kuplan ulkopuolella. Yksi läheisimmistä ystävistäni kirjoitti, että hän odottaa vierailuani kotiin. En aluksi ymmärtänyt mitä hän tarkoitti kodilla, koska olen jo kotona. Kahden kuukauden poissaolo tuntuu pidemmältä, en rehellisesti sanottuna kaipaa Suomeen. Lehdistönvapaus on laajempaa Venäjällä, vähemmistöön kuuluminen tuntuu todelliselta ja saan rauhassa miettiä uraani ja elämääni.

Aiheessamme sosiaalisessa maailmassa oleva elämäni, sain selittää twiittejäni uusimmalle kurssilaiselleni. Nuori valokuvaaja tutustui elämääni Twitterin kautta ja oli erittäin kiinnostunut vihreydestäni. Korjasin häntä sanomalla, että kannatin Haavistoa, en puoluetta. Saatana saapuu Helsinkiin -kirja muutti suhtautumistani (Venäjän) mediakuvaan Suomessa ja etenkin Vihreiden puolueeseen. Valokuvaaja oli myös lampsinut paikalliseen kirjakauppaan ja ostanut saman kirjan. Odotan ensi lauantaita ja keskustelua kirjasta.

Suomea puhuvien parikymppisten kanssa keskusteleminen avaa maan kulttuuria aivan eri tavalla, kuin säälittävät kieliyritykseni umpivenäläisten kanssa. Olen huomannut vepsäläisten ja inkeriläisten olevan erityisen lupsakoita. Lauantaina keskustelimme Venäjän lehdistönvapaudesta ja he tulivat siihen johtopäätökseen, ettei ketään voisi kiinnostaa suomeksi kirjoittava suomalainen toimittaja. (Tämä hieman kirpaisi toimittaja-egoani, mutta siirryin eteenpäin.)

Seuraava juttuni käsittelee kehitysvammaisuutta ja sen jutun saamiseksi olen nähnyt paljon vaivaa. Ehdin jo pariin otteeseen luovuttaa venäläisen byrokratian ja vaikeuksien edessä, mutta itkuisuuden ja periksiantamattoman (lue:jääräpäisyyden) kautta löysin itseni nuoren miehen sängyn vierestä. Tapaamisen jälkeen luin MMC-taudista ja ajoin kääntäjänä toimivan työkaverini aivan hulluksi. Luen usein ääneen ja kommentoin suomalaista avoimuutta kehitysvamman myöntämisessä ja opin monia uusia sanoja (halusin opettaa uudet sanat myös hänelle, halusi hän tai ei). Karjalan tasavalta on hyvin edistyksellinen kehitysvammaisten lasten koulutuksen mahdollistamisessa ja tukemisessa.

Juttujen kirjoittaminen on kieltämättä aika haastavaa, koska en puhu venäjää tai ole venäläinen. Pidän kielimuuria kumminkin kupruna matkalla ja en koe sen olevan este hyvien aiheiden löytämiselle. En vielä tiedä mitä keksin ensi kuuksi, mutta jotain todella hienoa.

Me molemmat annamme

Elämässä kannattaa kaikki asiat tehdä mahdollisimman hankalan tien kautta. Saavutin monta hienoa asiaa tänään: keskustelin vepsäläisen vanhan herran kanssa (tiedän olevani magneetti heidän suhteensa) ja huomasin vepsän olevan kiinnostava kieli! Kävimme keskustelun suomeksi ja vepsäksi, joten ensimmäinen kosketukseni vepsään meni yllättävän hyvin.

Näpyttelin myös ensimmäisen Facebook-keskusteluni livviksi. Onhan se hidasta, koska katson ensin sanakirjasta lukemani ja sitten näpyttelen vastauksen plärättyäni aikani sanakirjaa ja kielioppia. Se oli kumminkin jännittävää ja varmasti opin kommunikoimaan paremmin ajan kanssa.

Kuvassa käyttämäni oppikirjat (suklaa on vain suklaata ja uskollinen Lonely Planetin sanakirja on korvaamaton!) eli Livvinkarjalan kielioppi, Opastummo karjalakse (kielioppikirja), Yhessä ylettih (romaani livviksi) ja karjal-suomi-karjal sanakniigu (sanakirja). Sanakirjoja on kieltämättä kertynyt vuosien varrella ja myyn osan kirjoistani elokuussa. Uskoisin osan täällä keräämästäni epämääräisestä kasasta myös päätyvän myyntiin. Periodika-kustantamon sanakirjat ja kirjat maksavat täällä murto-osan (Suomen hinnoista), joten jännästi sitä tarttuu sanakirjoja mukaan.

Tapasin 14-vuotiaan nuoren miehen, joka opiskelee saksaa sanakirjan avulla. Hänelle opiskeleminen ja piirtäminen olivat tärkeintä. Pitkäaikainen haaveeni vierailla paikallisessa laitoksessa (en tiedä parempaa sanaa, koska se ei ollut lastenkoti) toteutui kiitos venäläisten työkavereideni ja sain mahdollisuuden kysyä katulasten tilanteesta ja nähdä omin silmin työttömyyden ja viinan uhrit. Lapsia pursuavassa laitoksessa asuvat lapset ovat kodinomaisessa laitoksessa, käyvät koulua ja jokainen lapsi saa lämpimän sängyn.

Kävellessämme lumisella ajotiellä sanoin tulkkina toimineelle työkaverilleni, että jokaisen suomalaisen pitäisi käydä lastenkodissa. Hän korjasi ja sanoi, ettei laitos ole lastenkoti. Lapsien vanhempienoikeuksia ei ole viety.

En osaa kuvailla tunteitani kahden tunnin käynnin jälkeen, koska se jätti niin syvän jäljen. Olisin halunnut ottaa tapaamani pienen viisivuotiaan pojan mukaani ja kuulla lapsen nauravan. Sitä hetkeä voisi sanoa tärkeäksi hetkeksi, ymmärsin adoptoinnin merkityksen.

Petäinen kanto

Rakentaessani mielenkiintoisempaa elämää rajan tälle puolen, huomaan ajattelevani yhä harvemmin Suomea. Olen muuttunut paljon aktiivisemmaksi ja todella ajattelen elämääni uran näkökulmasta. Sivussa kokeilen toista työtä, opettamista. Yhdestä pienestä ryhmästä on jo muodostunut kaksi ryhmää. Tavallaan en haluaisi kirjoittaa hiljalleen sopeutuvani tänne, koska haluaisin sanoa kuuluvani Suomeen. Venäläiseen kulttuuriin on todella vaikea sopeutua ja en todellakaan ymmärrä venäläisyyttä. (Johan Bäckmanin kirjan lukeminen ei taida edistää venäläisyyden ymmärtämistä, mutta haluan ymmärtää Suomen ja Venäjän suhteita.)

Huomasin myös tänään, vaalien jälkeisenä päivänä, että olin haluttua keskusteluseuraa. "Mitä tapahtuu meille, miten uusi presidentti suhtautuu Venäjään?" En tiennyt siihen vastausta, en kannattanut Niinistöä. Pakko kumminkin lisätä tähän väliin, että läheisimmät ystäväni ovat kokoomuslaisia ja se on todella mielenkiintoista. En tiedä johtuuko huoli rajan läheisyydestä vai suomalaisten projektien elintärkeys Karjalan tasavallan asukkaille, mutta presidenttiys on venäläisiä kiinnostava aihe. Olen jo kuullut niin monta kertaa demokratian olevan vain haave ja ettei (Venäjän) vaaleissa äänestäminen oikeasti merkitse mitään.

Ja mitä tulee suomalaisten rahoittamiin projekteihin, ne ovat ehdottomasti juttujeni henkireikä. En ulkomaalaisena (tämä sana erittäin painoitettuna) voisi kirjoittaa tietyistä asioista tai pääsisi tiettyihin paikkoihin ilman tiettyjä esivalmisteluita. Porsaanreikänä käytän suomalaisia Suomessa asuvia tutkijoita ja asiantuntijoita.

Lauantain vietin lukien perheväkivallasta kertovaa suomalaisen tutkijan kirjoittamaa tutkimusta ja oli aivan järkyttävää tajuta virallisten lukujen olevan niinkin korkeita. Vuosittain perheväkivallan uhreina kuolee noin 14 000 naista ja 2 000- 2 5000 lasta, mutta viralliset luvut ovat kovin alhaiset monista syistä. Perheväkivalta koetaan yhä naisen omaksi ongelmaksi, perheen sisäiseksi asiaksi, miehen oikeudeksi hakata naista ja lasta, ja tämä lista jatkui. Sivulla kahdeksan aloin itkemään (siinä vaiheessa pääpaino oli lasten hengiltä hakkaamisessa) ja oli pakko pitää taukoa. Vaikka olen lukenut kiduttamisesta, pakotetusta prostituutiosta ja elinkaupasta, en osannut ottaa etäisyyttä lukemaani raporttiin. Suomeksi kirjoitettu erittäin suora tilanteen kuvaus ja raportointi kahdelta vuodelta tuntui olevan aivan liikaa. En tiedä tuliko lopullisesta jutusta hyvä vai huono, koska se julkaistaan vasta ensi viikolla.

(Yritän keksiä hienoa aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen.) Kömpelön otsikkoon viittavan lisäyksen avulla yritän siirtyä toiseen itselleni tärkeään aiheeseen: karjalaisuuteen. Huomasin historiasta lukemisen ja sen kuuntelemisen olevan aivan kaksi eri asiaa. Vietän pari tuntia viikosta keskustellen arviolta noin 90-vuotiaan karjalaisen herran kanssa ja kuuntelen minkälaista oli elää ulkopuolisena omassa maassa. Eläminen ilman vapautta ja ainaisen vankileirille joutumisen uhan alla oli varmasti todella henkisesti raskasta elää. Karjalaiset leimattiin suomalaisiksi ja valtiolle vaarallisiksi, kuten hänenkin tapauksessa. Hätkähdyttävintä oli kuulla miten hän ei pienenä poikana uskaltanut mennä kouluun, koska opettaja oli kuullut hänen puhuvan muuta kieltä kuin venäjää. Koko perhe olisi lähetetty leirille, joten koulu jäi vähäksi aikaa.

Hienointa oli kumminkin kuulla, että tuon hänelle toivoa kielen elpymisestä ja siitä etten häpeä olla erilainen venäläistyvässä Karjalassa.

Minun isäni sanoi 1930-luvulla, että poika, karjalainen on kuin petäinen kanto. Ymmärrättekö neiti mitä isäni tarkoitti?

Seuraavana päivänä petäinen kanto otti lehden ja sanakirjan vain lukeakseen artikkelin sana kerrallaan. Periksiantamatta ja uskoen tämän sukupolven pelastavan kielen.