Lopun alku

Tämä viikko on alkanut turhankin vauhdilla, koska muistin miten riidellään italiaksi ja yritän olla ärsyyntymättä asiasta. Lisäjännitystä elämään toi naapuritalon remontin aiheuttama netittömyys ja nettitikusta sain todella päivän työn. Jännää miten voi olla riippuvainen netistä ja sen ihmeellisestä maailmasta. Tosin ei siellä mitään jännää ollut odottamassa, kun vihdoin sain yhteyden suureen maailmaan.

Olen miettinyt monia asioita tämän parin kuukauden aikana ja varmaan yllättävänä muutoksena tulee blogini lopettaminen. Olen kirjoittanut jo pari blogia puhki ja todella kokenut bloggaamisen hyvät ja huonot puolet. Ehkä suurimpana syynä on vanha blogialusta ja sen tuomat rajoitukset. Haluan keskittyä urani kannalta tärkeisiin asioihin ja saada blogittomuutta arkeeni. Vihaan mitä bloggaaminen on tehnyt kaverisuhteilleni ja olen todella pahoillani nähdessäni monen kaverin lukevan blogiani kuvitellen sen riittävän.

Aloitin bloggaamisen itseilmaisun vuoksi vuosia sitten, en halunnut edes opiskella siinä vaiheessa journalistiikkaa. Monet asiat muuttuivat matkan varrella ja olen aina yrittänyt kunnioittaa elämässäni olevien ihmisten yksityisyyttä muuttamalla tarinoita ja yksityiskohtia. Olen tavallaan saavuttanut kaiken saavuttamisen arvoisen bloggaamisen suhteen ja haluan olla rauhassa. En halua palata ajassa taaksepäin ja tuijottaa blogini lukijatilastoja vain nähdäkseni jotain epämiellyttävää.

Olen käynyt pitkiä keskusteluita urastani ja elämästäni Richmondin kanssa, haluan osoittautua luottamuksen arvoiseksi ja todella keskittyä olennaiseen. En tiedä minkälainen elämä odottaa Helsingissä, mutta uskon sen olevan hetkellistä ja tarpeellista ennen paluutani Venäjälle. Kaikesta vastoinkäymisistä, kieliongelmista ja erilaisuudesta huolimatta olen täällä omasta halustani. En voisi enää kuvitella elämääni kielellisesti helpossa ympäristössä, ilman kauhistelua naimattomuudestani tai ilman venäläistä hajua.

Ja mitä tulee katuvaloihin Helsingissä, en ole enää se sama bilehile tai edes haluakaan olla. Blondini ovat muuttuneet valtavasti vuoden aikana ja se ei ole enää kirjoittamisen arvoista. Venäläinen kaverini, joka jaksaa kauhistella naimattomuuttani, kysyi miksi olen niin päättäväinen ja haluan menestyä. Vastasin saadakseni rauhan, kirjoittaakseni joskus Greg Mortensonin tavoin inspiroivia kirjoja ja perustaakseni turvakodin Karjalan tasavaltaan. Uskon tulevista jännittävistä asioista kertomisen Twitterin kautta riittävän ja jonain päivänä olen ansainnut paikkani ihailemani Nicholas D.Kristofin rinnalla.

Kahteen viimeiseen viikkoon Pietarissa mahtuu paljon jännittäviä hetkiä, niitä odotellessa menen sänkyyn naureskellen italialaisella mausteella höystetylle arabimaalle.

Kerman kuorintaa

Olen äärimmäisen onnellinen jokaisesta Spasibossa viettämästäni hetkestä, koska olen tavannut niin mielettömän mielenkiintoisia ihmisiä. Eilen keskustelin vapaaehtoisena toimivan Novaja Gazetan toimittajan kanssa suomalaisesta arkkitehtuurista. Huomasin osaavani sanoja venäjäksi, mutta en osaa verbejä ja siihen pitää nyt seuraavaksi keskittyä.

Tapasin Spasibossa myös niin sydämellisen taiteilijan ja sanojen loppuessa kesken, hän alkoi piirtämään kertoakseen maatilastaan. Oli pakko ottaa kuva tästä hetkestä. Etualalla tietysti Lonely Planetin fraasikirja, se on aivan korvaamaton apu ja käytän sitä todella paljon. Luen suoraan taskukokoisesta kirjasta, jos kysyn jotain myyjältä tai tarvitsen uuden sanan.

Sain lahjaksi taiteilijan tekemiä kortteja, näen itseni tässä kortissa. Olen Venäjä-karhun kaappaama tyttö.

Osasin eilen sanoa asiakkaalle, että avaamme lauantaina takahuoneen ja en edes huomannut muodostaneeni lauseen. Hienointa siinä tilanteessa oli, että mies oli täysin tuntematon ja en edes jännittänyt puhumista. Sekoitan englantia ja venäjää, koska en odota kielinurkassa venäjän täydellistä astetta puhumisen aloittamiseksi. Olen finka ja se jasnik on vähän ploohaa, mutta mitä väliä. Heilutan sitten käsiä ja yritän ymmärtää aina enemmän.

Mielestäni tärkeintä on vain elää mahdollisimman positiivisesti suhtautuen ja rakentaen uutta kielellistä kommunikointitapaa, etenkin Yulian kanssa. En halua puhua englantia, mutta tärkeiden asioiden suhteen puhun vain sitä.

Mitä kaikkea muuta jännää olen tehnyt liikkeessä? Silittänyt ja vihannut sitä, mutta ajattelen kumminkin näkeväni vaatteet ensimmäisenä ja kuorin kerman päältä. Yulia tosin vihaa tapaani hamstrata parhaat vaatteet, koska meillä on ilmeisesti sama vaatemaku. Ostin todella kauniin ruskean pitkähihaisen mekon ja myöhemmin tajusin sen olevan äitiysvaatemerkki. Mutta se on upea ja Maria varmasti hyväksyy sen. Yritän päästä yli valkoisten ja mustien vaatteiden ostamisesta, koska värillä on väliä kameran edessä.

Tässä vielä löytämäni vintage-mekko Spasibosta, se menee joululahjaksi Röökikselle. En mahtuisi mekkoon kuolleenakaan ja Venäjällä en käyttäisi tuota kuviota. Luiseva Röökis näyttää varmasti upealta mekossa ja se on niin hienoa käsityötä.

Olen törmännyt niin moniin upeisiin vintage-vaatteisiin, mutta valitettavasti niitä ei vielä arvosteta Venäjällä. Itse rakastan vanhaa Neuvostoliitto-tyylistä lookia ja olen vääntänyt kättä saadakseni ne vaatteet liikkeeseen. Kelsitakit ovat niin upeita ja vanhat hatut, joista yksi päätyi vaatekaappiini odottamaan lumisempia kelejä.

Minun Pietarini, osa 4: Mitä pakata?

Pidän matkustelusta ja vuosien varrella olen raahannut aivan käsittämättömän määrän matkalaukkuja, muistokrääsää ja ostoksia maasta maahan. Painoennätys on 43 kiloa, menin Italian kautta Korfulle kolmeksi kuukaudeksi. En vieläkään ymmärrä miten jaksoin raahata sitä laukkuvuorta maasta toiseen.

Mutta tästä kaikesta viisastuneena ja etenkin kannettuani tavarani Petroskoista Pietariin (itkien, haluaisin vielä lisätä), päätin tehdä postauksen pakkaamisesta.

Olen viettänyt kaikki vuodenajat Venäjällä ja valitettavan kuuman ja hiekkaisen heinäkuun Samarassa, mutta keskityn talvipakkaamiseen. Uskollinen vaaleanpunainen matkalaukkuni on keskikokoa ja tavallisesti mukana on repun lisäksi pienempi ns. viikonloppulaukku.

Tämän alkutalven ollessa täysi fiasko pakkaamilleni vaatteille, olen joutunut ostamaan uusia kevyempiä ja säähän sopivampia vaatteita.

Lähtiessäni Pietariin lokakuun ensimmäisenä, pakkasin mukaan:
-farkut
-syystakin
-samettijakun (tätä käytin päivittäin)
-hameen
-kaksi mekkoa (aivan turhaan, koska en käyttänyt niitä)
-pitkikset
-Buranaa, meikkilaukun, opetusmateriaalia, kannettavan tietokoneen ja pyyhkeet+lakanat (en henkisesti kestä enää venäläisiä pussilakanoita)
-yhden käsilaukun
-lenkkarit ja urheiluvaattet
-kävelykengät (vuorettomat saappaat)
-sateenvarjon

Näin marraskuussa vaatekaappini sisältö on muuttunut, koska kävin Suomessa ja kuvittelin talven tulevan. Syystakin lisäksi mukana ovat toppatakki, toppahousut, talvikengät (ostin täältä), villamekko (ostin vintage-liikkeestä) ja lämpimiä paitoja. Kaikki ovat vaatekaapissa käyttämättöminä, koska päivittäin sataa ja kävin jopa ostamassa pienen sateenvarjon. Jätin ison sateenvarjon Suomeen, koska oletin taivaalta tulevan lunta.

En enää kanna kahta meikkilaukkua mukanani, koska olen vähentänyt purkkeja ja etenkin meikkimäärää. Ostan pieniä matkakokoja ja ne kestävät tavallisesti kolmisen viikkoa, nykyinen hieman isompi hiussuihke on kestänyt kaksi kuukautta.

Pietarin sää on hyvin kostea ja nihkeä, joten tukka näyttää aina kammottavalta. Viimeistään vesi pilaa tukan, joten miksi vaivautua? (Tuntui todella hienolta maksaa 127 euroa kampaajalle ennen lähtöä Pietariin, mutta näin sitä viisastuu.)

Otin myös kuvan arkisesta asiasta eli vedestä, koska ilman sitä en voisi tehdä ruokaa tai pestä hampaita. Olen tosin pessyt Petroskoissa hampaani ihan hanavedellä, mutta en Pietarissa alkaisi tekemään sitä.

Bloggaaja ilman meikkiä

Aloitan kirjoittamalla saaneeni idean Marian Facebookiin linkittämästä muotiblogista. Näin sitä oppii Facebookista uusia asioita kaverista.

Aiheena tässä kirjoituksessa oli itsensä hyväksyminen ja meikittömyys, joten tässä oma panokseni kuvahaasteeseen.

Tiedän Röökiksen kommentoivan tätä ja kyllä tiedän arpeni näkyvän, olen ripsitön ja en osaa olla ilman laseja.

Että sellainen keskiviikkoaamu.

Hikinen Supernainen

Twattasin tämän kuvan jo pari päivää sitten Twitteriin, mutta halusin näyttää todella suklaiset seinät. Turkin tarina on sellainen, että yksi työntekijöistä on siperialainen ja leikimme mun olevan siperialainen daami. Mitä voin sanoa, hieno tiimi pyörittämässä Spasiboa;)

Googlasin hipsterin ja olen yhä niin äimistynyt tästä kommentista, että jatkan äimistelyä vielä tämän päivän. Spasibo-projektin mennessä erittäin hyvin maalatessa, kantaessa ja pestessä ties mitä, muistan miksi vihaan maalaamista. Maalasin suklaatehtaan lisäksi lastennurkkausta ja toivon todella paljon saavamme remontin tällä viikolla valmiiksi. Tämä Supernainen on nimittäin aivan kuollut.

Huomaan todella rakastavani työskentelyä erilaisessa ympäristössä ja alalla, koska en malta odottaa sinne lähtemistä. Valvoin viime yön miettien mitä teemme ja millä aikataululla saamme siivottua remontoidun takahuoneen. Hienointa on nähdä muun henkilökunnan lähtevän mukaan muutoksiin ja en usko heidän enää suhtautuvan muhun hullu suomalainen -asenteella.

Tosin luon tietynlaista kuvaa suomalaisuudesta ja huomasin tämän, kuullessani uusien suomalaisten vapaaehtoisten saapumisesta, koska oletusarvona on yhtä päättäväinen työtä tekevä vapaaehtoinen. Venäläinen asenne ainakin näiden hikisten tuntien jälkeen vaikuttaa enemmänkin (miten tämän erittäin kauniisti muotoilisin?) erilaiselta ja rennommalta. Kun se ottaa tarpeeksi pääähän, menen kotiin.

Tämä opin venäjää ei ehkä ole ensimmäisen viikon aikana onnistunut haluamallani tavalla, koska kaikki muut ovat oppineet enemmän suomea. Olen tosin oppinut venäläisiä käsimerkkejä (en tiennyt niiden olemassaolosta, koska käteisen näyttäminen sormia hieromalla tuntuu olevan tuntematon käsite tässä maassa), oppinut miksei leopardikuviota kannata käyttää Venäjällä ja en kammoksu enää hämähäkkejä.

Kaikin puolin tämä hyväntekeväisyystyö oli mahtava idea ja onneksi sisäpihan tuijottaminen on vaihtunut oikeassa maailmassa elämiseen.

Hipsteri

Saadessani tarpeeksi materiaalia blogiini päivittäisestä elämästä, törmäsin mielenkiintoiseen ja ärsyttävään ilmiöön eli googlaamiseen ennen tapaamista. Olen aina ajatellut kirjoittamista ja etenkin bloggaamista sanojen kautta, missään vaiheessa ei tullut mieleen antavani tietynlaisen kuvan henkilökohtaisesta minästäni. Kirjoittajana olen aivan eri ihminen ja huomasin tuottaneeni lievän pettymyksen ollessani kaikkea muuta kuin hipsteri (mitä vittua sekin tarkoittaa?), kasvissyöjä tai korkeintaan 25.

Googlaan myöhemmin hipsterin tarkoituksen, mutta veikkaisin etten en ole sellainen. Haluaisin olla vegaani, mutten ole. Täytän 30, joten en ole parikymppisten sarjassa. Mitäs muuta mielenkiintoista voisin kertoa itsestäni?

Kiroilen paljon, en tosin perheeni kuullen. Kaiken täytyy olla äärimmäisen siistiä ja aina järjestyksessä. En kuulemman ole perussuomalainen, koska olen niin äänekäs. Seuraan uutisointia päivittäin 3-4 tunnin ajan, joten olen erittäin onnellisessa asemassa voidessani elää haluamaani elämää. Tärkeintä urallani on toimia esikuvana ja elämäni hienoimpiin hetkiin menee viime viikon keskustelu, kun kuulin olevani opiskelukaverini esikuva. Olen mielestäni etäinen ihminen ja en päästä lähelle kovin helposti.

Jotain hienoa tähän loppuun.

Tapasin valkovenäläisen tytön ja tunsin pakahtuvani innosta. Venäläinen kaverini ei hyssytellyt, sensuroinut ja osallistui keskusteluun ihmisoikeuksista. Niin epätodellinen tilanne, tunsin halkeavani pään ollessa täynnä kysymyksiä.

Omistettu ihanille neideilleni, jotka tunnustivat kahden kuukauden tuntemisen jälkeen googlanneen mut ennen tapaamista. En googlannut heitä etukäteen.

Spasibo! Project

Kuten aikaisemmin mainitsin, olen siirtynyt kotoa todelliseen pietarilaiseen työelämään ja ryhtynyt vapaaehtoiseksi. Sain tarpeekseni kotirouvan roolista ja opinnäytetyön viimeistely ei rehellisesti sanottuna edistynyt kotona istumalla. Joten aloitin konsultoimaan markkinoinnin ja kaikkeen myyntiin liittyvän suhteen paikallista Spasibo!-hyväntekeväisyyskauppaa. Kirjoitin aikaisemmin samaisesta kaupasta Minun Pietarini -osiossa.

Kaikkea jännää sitä tarttui mukaan. Rakastan kaikkea erilaista (jalkapuoli lammas menee tähän kastiin) ja olen aina haaveillut niskatyynystä pitkille matkoille.

Halusin päästä pois kotoa ihmisten ilmoille ja ehkä tärkeintä oli saada työyhteisö ympärille. (Tässä mielessä opettaminen on aika yksinäistä puuhaa.) Kuten olen aikaisemminkin maininnut verkostautumisen olevan vaikeampaa isossa kaupungissa, päätin oikeasti änkeä itseni mukaan paikallisten toimintaan.

Omalle mielenterveydelle on tärkeätä olla tekemisissä nuorten ihmisten kanssa, jotka jakavat samat mielenkiinnon kohteet. Saan Spasibossa ollessani opetella venäjää, konsultoida markkinoinnissa ja tärkeintä on ehdottomasti kodittomien auttaminen. Spasibo lahjoittaa myös muillekin hyväntekeväisyysjärjestöille, mutta itse kiinnostuin Spasibosta juuri kodittomien tukemisen takia.

Uudet vapaaehtoiset ovat tervetulleita, uudistuvat Gorohovajakadun liiketilat ja kahvila tarvitsevat auttavia käsiä. Etenkin tavaroiden lajittelussa ja siivoamisessa tarvitaan apua. Vapaaehtoiset saavat liikkeen tuotteet puoleen hintaan.

Hyväntekeväisyysjärjestö Spasibo!

1. Metro station «Puskinskaya», Gorohovaja Street 50/79
(in the corner of Gorohovaya and Fontanka river)
2. Metro station, 9th Sovetskaya Street, 22/fence code 136

E-mail: spasiboshop(at)gmail.com
Yulia Titova, Project Coordinator

Raw my ass

Googlattuani raw food -käsitettä ja katsottuani mielestäni tarpeeksi monta kokkausvideota YouTubessa, kuvittelin tietäväni mitä odottaa Ukropilta. Hämmästykseni oli suuri nähdessäni lounastarjonnan. Kaikki oli paistettua tai keitettyä, ainoastaan tillissä uiva kukkakaalisalaatti oli raakaa. Ilmeisesti ravintolassa täytyy käydä toisen kerran lounasajan ulkopuolella, koska haluan syödä jotain erilaista.

Valitsin linjastolta lopulta salaatin lisäksi riisiä ja jotain valkoista kumimaista pääruokaa. En rehellisesti sanottuna ymmärtänyt selitystä, koska oletin sen olevan tofua. Ymmärsin tarjoilijan liian pitkästä vastauksesta sanan juusto eli se oli juustomaista jotain. Maksoin kaikesta 210 ruplaa.

Ravintolasta täytyy vielä sanoa sen olevan todella skandinaavinen ja äärimmäisen siisti. Vessaturisteille tiedoksi, siellä on upein näkemäni vessa. Ja Venäjällä ollessa sen hienompaa kehua ei voi saada.

Vegaani/Raw food -ravintola ja kahvila Ukrop
Marata ulitsa 23
Vladimirskaya metrolta Kuznechny ulitsaa pitkin ja vasemmalle, ravintola on Arctic & Antartic Museumia vastapäätä.

Tofu me

Testattuani halvinta kasvisravintolaa (kaksi muuta ovat kuulemman ylihinnoiteltuja), totesin perunapiirakan olleen paikan etsimisen arvoista. (Perunapiirakka kuvan etualalla oleva epämääräinen kasa.) Jännästi ravintolan ikkunoissa ei lue mitään ja en vieläkään tiedä ravintolan nimeä. Kutsun sitä Hare Krishna -ravintolaksi, koska se on harekrishnamainen.

Keitot olivat mahtavia, leväkeitto oli mielenkiintoinen kokemus ja lämmin minttujuoma maistui hammastahnalta. Mutta oli mahtava kokemus ja ateriani (salaatti, keitto, piirakka ja juoma) maksoi 240 ruplaa, pääsin siis halvalla. Jälkiruokavalikoima oli mahtava, joten veikkaisin paikan toimivan hyvänä kahvilana kasvissyöjille ja vegaaneille.

Huomenna tutustun mielenkiintoiselta kuulostavaan raw food -paikkaan. Innostuin jo googlaamaan mitä raw food oikeasti tarkoittaa ja miten tarvittava kalorimäärä saadaan kasaan rajatulla ruokavaliolla.

Kasvisravintola (Hare Krishna -liikkeen vieressä)
Gorokhvaya ulitsa 36, vastapäätä on sushi-ravintola
Sennaya Ploshchad -metroasemalta oikealle ja uudestaan oikealle Gorokhvayalle. Ravintola on hieman kellaritasossa.

Sweet weekend

Haahuiltuani epämääräiseen teollisuushalliin muiden ihmisten vanavedessä, löysin aivan mahtavan vegaani/kasvisruoka/raw food -tapahtuman. Tosin menin tapahtumaan tapaamaan hyväntekeväisyysjärjestön henkilöä, joka oli ruokatapahtumassa myymässä.

Kaksipäiväiseen tapahtumaan osallistui todella paljon nuoria aikuisia lapsineen ja olin rehellisesti sanottuna hämmästynyt ihmismassasta. Ilmeisesti ekologinen ajattelutapa, erilainen ruokavalio ja eläintenoikeudet ovat nousemassa myös Pietarissa. Tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa.

Vietettyäni pari tuntia jutellen ja vain nauttien uskomattoman hienosta tunnelmasta, sain selville Pietarissa olevan kolme vegaaniravintolaa ja uusimpana on raw food -ravintola.
Menen siis ensi viikolla kokeilemaan raakaa ruokaa. Kojun ruokien ja juoman perusteella en usko pettyväni. Omistaja vakuutti hintojen olevan sopusuhtaiset ja etteivät he rahasta erikoisuudella.

Tässä tunnelmakuvia hienosta tapahtumasta. Toivottavasti Sweet weekend -tapahtuma saa jatkoa. Sweet weekend VKontaktessa.

Raw food -ravintola Ukrop
Marata ulitsa 23
Марата улица 23

Hare Krishna -kasvisravintola
Gorokhovaya ulitsa 36, sushi-ravintolaa vastapäätä
Гороховая улица 36

Pieni pala vapautta

Haluan ensimmäiseksi kiittää Mariaa kaikesta, etenkin uskosta yhteistyöhömme. Kuvasimme tällä viikolla kahdesti ja hienointa oli kuulla työskentelymme olevan ammattimaista. Nauroin kaiken olevan vielä alussa ja muistavamme tämän hetken ensiaskeleena, kun vielä kuvasimme ilman mikkejä, kunnon kameraa ja editoimatta. Todelliseen ammattimaisuuteen on siis vielä matkaa. Toivon todella paljon sen intohimon tekemiseen näkyvän ja opettelemme yhdessä paremmiksi.

Olen oppinut tämän syksyn aikana kuvaamisesta seuraavat asiat:
-Musta paita tummaa sohvaa vasten muuttui etsi haastattelija sohvasta -leikiksi.
-Seuraavan päivän valkoinen paita muuttui seinäkukkaseksi haastattelutilan seinän ollessa vitivalkoinen (kuvassa).
-Normaalilla äänellä ei kannata puhua kuvaustilanteessa, klippi muistetaan vääristä asioista.
-Lyhyestä mekosta tulee istuessa vieläkin lyhyempi. (Ihmettelin ennen kuvaamisen aloittamista, että miksi Maria totesi seksin myyvän.)

Tässä linkki viimeiseen kouluprojektiini: Sisällöntuotanto muuttuvassa mediassa -blogi

Kääntymiseeni Helsingissä sisältyi paljon muutakin, kuin kuvaamista. Viettäessäni viimeistä koulupäivää Pasilassa, tunsin oloni hieman haikeaksi saadessani pitkän matkan päätökseen. En olisi kaksi vuotta sitten, aloittaessani opinnot, uskonut olevani Venäjällä ja tekeväni rakastamaani työtä. On monia huonoja päiviä ja hetkiä, jolloin kyseenalaistan omat taitoni ja jaksamiseni. Ehkä sellaisina huonoina hetkinä Marian osa elämässäni korostuu ja saan tarvitsemaani uskoa. Mielestäni Venäjän myötä on ylikorostunut erilaisen tien valitseminen, koska harva oikeasti osaa arvostaa Venäjää. Olen ymmärtänyt tekeväni omaa juttuani olemalla täällä ja ei sitä tarvitse selitellä, toisaalta en edes osaa selittää sitä.

Hienointa on ehdottomasti työn ja maan tuoma vapaus, en tiedä missä olen huomenna tai kenet tapaan seuraavaksi, mutta tärkeintä on olla vapaa. Ehkä jonain päivänä löydän sen heinäsirkkojen sirityksen, täydellisen meren tuoksun ja keskeneräisen kirjan kirjoittamisen. Pietarin kohta jäädessä rajan tälle puolen, uskon kaipaavani monia pieniä asioita. Eniten jään kaipaamaan vihaamiani asioita: yhtä kieltä, ruuhkaa ja ränsistyneitä taloja. Viimeiset viikkoni keskityn elämysten kokemiseen, kiihkeään elämänrytmiiin ja pienten katujen etsintään.

Uskoisin keväällä heittämäni vitsin maisterin tutkinnosta toteutuvan Venäjällä, koska en osaa enää elää ilman venäläistä sieluani. Toisin en usko palaavani enää Pietariin pidemmäksi aikaa, tämä ei ole se lopullinen kaupunkini. Haluan asua pienessä kaupungissa meren rannalla ja erikoistua kolmen vuoden ajan Israeliin, Iraniin ja Afganistaniin.

Vih panimaitye?

Päästyäni yli hetkellisestä vihaan Venäjää -asenteestani, olen palannut normaaliin arkeen. Kaikessa kauneudessaan ja massojen valtaamassa kaupungissa, olen todella kyllästynyt kaupunkiin.
Halusin kokea Pietarin nähdäkseni pystyisinkö asumaan suurkaupungissa, mutta en rehellisesti ole kaupunkilainen. Massaan on hieno kadota ja kävellä yksin loskaisia katuja pitkin, mutta se on kaukana yhteisöllisyydestä.

Olen yhä pahemmassa Suomi-kuplassa, kuin Petroskoissa ja vihaan verkostautumisen vaikeutta. Helposti tulee sellainen olo, että yksisuuntaisia kielikavereita löytyisi. En kumminkaan halua viettää aikaani sellaisten venäläisten kanssa, jotka haluavat parantaa suomeaan natiivin kanssa ja hokevat seuraavalla kerralla puhutaan venäjää. Suomen opettaminen on eri asia, mutta yliopiston ulkopuolisessa arjessani haluan käyttää venäjää ja saada aivoni tippumaan maahan.

Vieraan kielen kuuleminen on henkisesti todella rankkaa, koska tilanteet ovat aina erilaisia. Olen vastannut kortilla vai käteisellä? -kysymykseen cappuccino, ohjannut tietä kolmesti sanomalla nalyeva (vasemmalle), vaikka tarkoitin naprava ja osoittanut päättäväisesti oikealle.
Olen huomannut, että kannattaa aloittaa aivan kammottavalla venäjällä ja tavallisesti myyjän koottua itsensä, palvelukieli muuttuu englanniksi. En loukkaannu nauramisesta tai epätoivoisesta katseesta, koska olen saanut oman osani italialaisten nauraessa huonolle italialleni. Toisaalta vastoinkäymisten edessä pusken kovemmin ja nyt lausun sujuvasti italiaa. Kielellinen ihannetilanne on, jos keskustelukumppani käyttää yksinkertaista kieltä ja jaksaa toistaa hitaasti sanomansa. Näitä keskusteluita on harvassa, mutta niistä tulee sitäkin arvokkaampia oppimiskokemuksia.

Olen puhunut tästä Venäjän kieliasenteesta monen täällä asuvan suomalaisen ja venäläisen kanssa, koska Suomessa pärjää englannilla ja Venäjällä on taas pakko puhua maan yleiskieltä. Tavallaan se on hyvä linja, koska kansalaisuudesta huolimatta ihmiset pystyvät kommunikoimaan. (Kommunikointihalu on sitten aivan toinen asia, mutta teoriassa eri kansalaisuudet pystyvät kommunikoimaan venäjäksi.)

Mielestäni Venäjää maana pystyy ymmärtämään ilman kielitaitoa, koska venäläisessä ympäristössä pakostakin oppii maan tavoille. Kielen hallitseminen tekee arjesta helpompaa, mutta en sanoisi kielenosaajia maan asiantuntijoiksi. Kulttuurin tuntemiseen tarvitaan muutakin, kuin vain kielitaito. Tämän mielipiteen takana on monta omakohtaista kokemusta omasta kielitaidostani ja lähinnä olen joutunut perustelemaan Venäjä-asiantuntemustani venäläisille nuorille naisille. Monelle taitaa venäläisyyden mittarina olla juuri kielitaito.

Ehkä kansalaisuus on katsojan silmissä, koska moni kaverini sanoisi venäläisyyden olevan vahvasti esillä pukeutumisessani ja asenteessani. Venäläinen työkulttuuri ja erityisesti pukeutumiskulttuuri ovat vaikuttaneet vahvasti kommunikaatiokykyihini ja ulkonäkööni. Venäläiset ovat hyvällä tavalla aivan hulluja ja pöydän hakkaaminen on aivan normaali tapa saada kokouksessa huomiota.

Tosin uskoisin ensi viikon kuvauksissa pöydän hakkaajan olevan Maria. Sitä odotellessa.