Viimeisen kerran, rakkaudella.

Venäläinen lääkärikaverini kysyi eilen olenko löytänyt sisäisen rauhan. Se oli todella hyvä kysymys ja jäin miettimään vastaustani. Hän kysyi sen hyvin empaattisella venäläisellä tavallaan ja totesi vanhojen sydämen arpien parantuneen. Sanotaan, että aika kuluu nopeammin Venäjällä. Olen vanhentunut vähintään sen seitsemän vuoden edestä ja kokenut monia asioita. Venäläinen lähestymistapa asioihin on hyvin erilaista suomalaiseen hieman jäykempään tapaan verrattuna. En tiedä ovatko suomalaiset nyt niin tiiliskivellä hakatun näköisiä tai aina hymyileviä, mutta huomaan monesti sanovani ne suomalaiset.

Hän myös kysyi, mikä oli hienointa Pietarissa ja sanoin itse kaupunki. Olen nähnyt ja kokenut kolmen eri kaupungin hyvät ja huonot puolet tämän vuoden aikana. Venäläisiä taloja voi ihailla, sellaisessa asuminen on sitten toinen asia. Odotan kuin kuuta nousevaa lämmintä suihkua puhtaassa vedessä, lattialämmitystä ja kunnon patjaa. Tosin tiedän tämän kaupungin olevan itselleni väärä paikka, en kuulu tänne tai halua edes kuulua. En ole tarpeeksi boheemi tai suomalainen. Ja ei, en ollut täällä vain vääränä vuodenaikana. Syksyinen Pietari oli sanoinkuvaamattoman kaunis kaupunki ja talvinen on romanttinen. Pietarista puuttuvat karjalainen luonne, Nevan upeat hiekkarannat ja hiekkainen tuuli.

Tämän viikon aikana olen hiljalleen laskeutunut suomalaiseen arkeeni, näin etäisesti siis. Röökiksen kysyessä lauantain menojani, tunsin lievää ahdistusta. En voi tietää niin kauas, miten voisin lupautua tulemaan pakkausavuksi? Olen vuoden aikana oppinut elämään vain ja ainoastaan hetkessä, en tiedä mitä teen tunnin kuluttua tai puhumattakaan huomisesta. Jokaisen hetken täytyy olla hienoa ja saada tuntemaan jotain, ihan mitä tahansa. Kuulin eilen, syödessäni viimeistä kertaa kahden kämppikseni kanssa, etten tajua 22-vuotiaan ajatusmaailmaa. (Tosin tämä vielä jatkui sanoilla etkä sä halua ymmärtää.) Eli eilen siis tunsin ärtymystä ja huomasin olevani hyvin omassa maailmankatsomuksessani elävä kolmekymppinen. Tämä ei ole huono asia, mutta silti koen surua jättäessäni idioottimaisen käytöksen taakseni ja etten voi enää vedota nuoreen ikään.

Pari päivää sitten käyttäessäni sanaa ruuhkavuodet, ymmärsin todella eläväni hektistä ja erittäin hienoa elämää. Olen saavuttanut paljon, tulen saavuttamaan vielä enemmän ja en koskaan päästä irti tavoitteistani. En koskaan tule olemaan yhtä laiha kuin Röökis, tienaamaan yhtä paljon kuin Richmond tai kuvaamaan kuten Maria, mutta tiedän onnistuvani urallani. Kirjoittaessani Tupla-Nollalle kuulumisiani, huomasin kuulostavani Coelhon kirjalta. Ei se elämä oikeasti ole vaikeaa, siitä vaan tekee vaikean. En enää elä palkallista lomaa varten tai mene töihin saadakseni rahaa ja elääkseni neljän jälkeen. Ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa rakastavani elämääni ja myös itseäni, koska luen uutisia, kirjoja ja elän elämää tavaten mahtavia ihmisiä. En aina ymmärrä kaikkea tai edes halua ymmärtää, mutta yritän tulla paremmaksi toimittajaksi hyppäämällä pää edellä uusiin asioihin.

Monet elämässäni olleet ja olevat ihmiset ovat vaikuttaneet nykyiseen minääni. Ilman monia surullisia asioita ja tapahtumia, en olisi koskaan Pietarissa, haluaisi perustaa turvakotia tai arvostaisi lukutaitoa. Etenkin nähdessäni köyhyyttä, tuntiessani sen epäarvoisuuden tuoman raivon sisälläni ja lukiessani Facebookissa ja suomalaisessa lehdistössä olevaa valitusta, haluan jatkaa valitsemallani tiellä. En yritä parantaa maailmaa, haluan vain tehdä omasta elämästäni jotain aivan uskomatonta ja jäädä elämään muistoissa vielä kuoleman jälkeen.

Kiitos blogini lukemisesta ja seuraa Twitteriäni, ilmoitan uuden blogin aloittamisesta sitten syksyllä. Inshallah!

Minun Pietarini, osa 5: Ikonikauppa

Tuhlattuani liian monta tuhatlappusta ikonitarvikekauppaan, voin todella suositella liikettä. Tavallisessa asuinrakennuksessa sijaitseva ikonikauppa on myös näyttelytila ja siellä on jopa Jouluikoni.

Ostin värejä ja mielenkiintoisen 1500-1700 -lukujen venäläisestä ikonitaiteesta kertovan kirjan. Myyjä ei ymmärtänyt miksi kukaan haluaisi ostaa sellaisen kirjan, koska 1900-luvun ikonitaide on paljon mielenkiintoisempaa. Ikonikirjoja tuntuu olevan jokaisessa pienessäkin kirjakaupassa, mutta maalaamisen näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja on hankalampi löytää.

Russkaja Ikona -ikonitarvikekauppa ja näyttelytila
Italyanskaya ulitsa 11, 2.krs (asunto 6)
(Ovisummerilla soittamalla pääsee rappuun)
Итальянская ул, д. 11, пом. 6.

Good God you hobo!

En tiedä miten tiivistäisin kaverini kanssa viettämäni neljä päivää. Sunnuntaina tunsin voimakkaan piston mahassa, koska vietin viimeistä sunnuntaita Pietarissa. Kävelimme pienissä pätkissä pakkasen takia, kuvasimme auringonnousun aikaan Nevan jäätyneitä aaltoja ja huomasin lääketieteen kehityksen olevan todella mielenkiintoista. Vietimme sunnuntain omalla tavallani eli syöden mahtavaa ruokaa loft-rakennuksessa, kiroten tuulta ja tutustumalla aikaisemmin mainitsemaani museoon eli Kunstkameraan. Purkeissa olevat epämuodostuneet sikiöt ja lapset olivat todella mielenkiintoista nähtävää, tuntui käsittämättömältä miten kehittynyttä lääketiede oli Venäjällä 1700-luvulla.

Tavallaan suren lähtemistä Venäjältä, koska en tiedä miten pitäisi suhtautua erilaiseen tapakultuuriin ja etenkin arkeen. Huonoina päivinä pystyn sulkemaan ympäristön pelkästään sulkemalla korvani.

Olen todella löytänyt kirjoittamisen palon Pietarissa ja kirjoitan tunteiden kautta. Istuin illalla kahvilassa odottamassa kaveriani ja mietin tätä blogimerkintää. Mietin kirjoitanko täydellisestä leivoksesta ja miten kastan palan valkoista taikinaa kahvin vaahtoon vai siitä tuntemastani onnesta, kun olen saavuttanut kaiken saavuttamisen arvoisen. Rehellisesti sanottuna pelkään sieluni halkeavan Suomessa, mutta haluan olla monesta eri syystä johtuen juuri Helsingissä. Haluan saada tutkinnon valmiiksi ja opiskella avoimessa kriminologiaa.

Ja mitä tulee Pietarin näkemiseen kaverini silmin, näin vieraan kielen pelottavuuden ja erilaisen katukuvan ahtauden. En ole koskaan ajatellut kyrillisten kirjainten olevan niin kaukana kielellisestä mukavuusalueesta, koska opettelin kirjaimet talvella kävellessäni Petroskoin katuja. En ajatellut niiden olevan pelottavia tai erilaisia, ainoastaan mielenkiintoisia ja todella paljon kreikan kaltaisia. Kaverini mielestä venäjä kuulostaa apaattiselta ja vihaiselta kieleltä, puhun kuulemman eri ihmisen äänellä. Onhan se hieman sellaista huutamista ja debushkaa.

Koska kaverini kuvasi kaikkea mahdollista, päätin lisätä pari arkista kuvaa itsestäni. Mielestäni näissä ei ole mitään ihmeellistä, mutta kas tässä käytävämme (takanani Koneen hissi) ja alakuvassa on takapihan roskis.

Tiedän näyttäväni kodittomalta ja täysin idiootilta, mutta tarkoituksena oli saada kuva roskapussin heittämisestä roskikseen.

Tavallaan oli hienoa saada aikani täällä päätökseen turistin näkökulmasta ja olla näyttämässä omaa Pietariani kaverilleni, joka oli käynyt ainoastaan Viipurissa. Huvittavinta neljän päivän aikana oli kaverini väistäessä miestä (nauroin sille kaksi päivää), heittäessä pumpulit pytystä alas (tämä ei kauheasti naurattanut, koska nehän eivät siis mene alas) ja hänen uskoessa ravintoloiden tarjoavan kasvisvaihtoehdon. Boheemi kaupunki ja kaikkea, mutta hei, tämä on Venäjä.

Yritän keksiä vielä jotain upeaa ja hienoa kirjoitettavaa ennen tarinan päättymistä, joten viimeistä merkintää odottaessa, seuratkaa Twitteriäni harald_helsinki.

Lulu (leivos)

Hyvin monessa kuvassa syön, mutta Pietarin leivokset ovat parasta ikinä. Leivoksen nimi on Lulu ja se katosi hyvin äkkiä.

Vietettyäni toisen päivän kaverini oppaana, olen menettänyt täysin kiinnostukseni lumista kaupunkia kohtaan. En enää huomaa pieniä asioita, kaikesta on tullut yhtä suurta venäläistä massaa.

Kaverini kuvatessa keittiön vesisäiliöitä, huoneeni tapettia ja vessaa (rikkinäinen pytyn kansi hieman hävetti), ymmärrän sopeutuneeni ehkä liiankin hyvin tähän maahan. Metrossa on normaalia nähdä sylikissa ängettynä käsilaukkuun, kanoja pahvilaatikossa ja jalaton mies kerjäämässä. Metrot ovat mielestäni niin mielenkiintoisia paikkoja, joissa näkee tatuointeja ja venäläisyyden koko kirjon. Kriminologiasta kiinnostuneena saan kiksejä nähdessäni vankilatatuointeja, ne ovat niin upeita ja kertovat niin paljon.

Kävellessämme täydellistä katua pitkin valkoisessa valossa, keskustelimme erikoistumisalasta. Sanoin meneväni takaisin Venäjälle ensi vuonna, jos hyvin käy ja jos lähteminen niin kauas tuntuu hyvältä. En halua olla enää Pietarissa tai Petroskoissa, etenkään opiskelijana. Haluan erikoistua neljän koplaani eli Afganistaniin, Iraniin, Israeliin ja Venäjään vielä vahvemmin. Kuulostin varmaan suuruudenhullulta kertoessani opiskelusuunnitelmista ja etenkin tämän eteläisen yliopiston tarjoamasta vaihto-opiskelusta. Ymmärrän passini tuomat rajoitukset (leimojen suhteen siis) ja joudun miettimään tarkkaan maajärjestyksen. Tiettyihin maihin, kuten Venäjälle, pitää olla hyvä syy päästä ja tällä kielitaidolla en todellakaan saisi työskentelylupaa. Vastauksenani on siis opiskeluviisumi.

Kaverini kysyi miten paljon miessuhteet vaikuttavat matkustamiseeni ja erikoistumisalaani. Sanoin etteivät ne vaikuta. En koskaan puhunut uskonnosta, politiikasta tai ihmisoikeuksista eksieni kanssa. Mielestäni sellaiset asiat eivät kuulu parisuhteeseen tai määrittele omia kiinnostuksen kohteitani. Ehkä Israel tuli osaksi arkeani juutalaisuuden vaikuttaessa syömiseen ja maidon juomiseen.

En osaa keskustella uskonnosta, olen huomannut tämän jo moneen otteeseen ja aina jännästi onnistun löytämään ei-ortodokseja kavereita ja miehiä. Olen kokenut Italian, Kreikan ja Venäjän, vain todetakseni uskontokäsitykseni olevan erilaista. Olen tyytyväinen tuntiessani eri uskontokuntiin kuuluvia ihmisiä, koska muuten tuntisin olevani liian sisäsiittoinen ja haluan tuntea oloni epävarmaksi uskonnon suhteen. Mielestäni erilaiset näkemykset elämästä, kuolemasta ja arvoista tekevät toimittajaminuudelle hyvää. Twitteristäni huomaa erittäin selvästi kantani aborttiin tai tiettyyn juutalaisuuden haaraan. En halua olla kumminkaan kaapissa uskonnon suhteen tai omien näkemyksieni kanssa, koska uskon avoimuuteen ja mielipiteiden näkymiseen artikkeleissani.

Huomenna on tiedossa todella hieno viimeinen sunnuntai, koska suuntaamme kirppistapahtumaan. Tosin matkalaukkuuni ei enää oikeasti mahdu mitään ja en tiedä miten edes pääsen juna-asemalle asti viemisineni, mutta jotain pientä ja kevyttä voisi tarttua huomenna mukaan.

Say my name

Tekee hieman pahaa katsoa vanhentumistani kuvista, Venäjä on todella tuonut syvät rypyt. Ja kyllä, kahvissa lukee nimeni. Oli sitten elämäni kallein kahvi, mutta oli se sen nimen näkemisen arvoista.

Saadessani Pietarin oloni päätökseen samalla tavalla, kuin se alkoikin, tunnen lievää haikeutta pakkaamisesta. Kaverini istuessa kuuman kaasu-uunin edessä, muistan miltä ensimmäinen viikko tuntui näyttäessäni kaupunkia ensimmäiselle vieraalleni. Voisin kiteyttää Venäjäni kaasu-uunin olemukseen, se joko polttaa pohjasta tai jättää raa'aksi. Tämä nyt vieraana oleva kaverini kysyi miksi olen Venäjällä, kun en osaa sanoa mitään kaunista siitä tai kerro mitään hauskaa kokemusta. (Keskustelimme Samarasta ja kokemistani kohtaamisista paikallisten kanssa.)

Sanoin Venäjän olevan Venäjä, sitä vaan rakastaa tietämättä syytä. En osaa sanoa miksen voisi enää ajatella elämääni ilman epämääräiseltä kuulostavaa kieltä, etelän hedelmiä tai lampun ympärillä leijailevaa kaasua. Sanoin oppineeni paljon itsestäni ja arvostan aivan eri tavalla vapauttani päättää asioistani. Odotan kuin kuuta nousevaa junaan nousemista, koska haluan kokea jo uusia asioita. Tiedän jättäväni taakseni kolme tyytyväistä opiskelijaa, jotka ovat oppineet puhumaan suomea ja sinuttelemaan.

Venäjä on tavallaan selkeyttänyt ajatuksiani tulevaisuuden suhteen, koska en enää ajattele sitten joskus. Hain yhtä harjoittelupaikkaa ja yhtä kesätyöpaikkaa. Olen varmasti aivan hullu laittaessani kaiken yhden kortin varaan, mutta en halua mitään muuta. Siihen mahan pohjalla olevaan tunteeseen on vaan pakko luottaa, koska en halua katua myöhemmin pelkuruuttani. Ennen näiden hienojen sanojen kirjoittamista, olin aika pelkuri. Ajattelin etten ole tarpeeksi hyvä. Näin rehellisesti sanottuna Röökis ympäripuhui hakemaan sitä kesätyötä ja olemaan rehellinen hakemuksessa. Kirjoitin haluavani sotatoimittajaksi ja siinä sivussa kritisoin lehden Afganistan-uutisointia. Voi olla erittäin huono veto tai sitten hyvä, se jää vielä nähtäväksi.

Ja mitä tulee uuteen harrastukseeni eli perehtymiseen veden keittämisestä seuraavaan asteeseen, kuulin kai tuollaista syödään jossain päin maailmaa. Sämpylätaikinasta tuli epämääräinen kasa litteitä hajoavia kasoja. Kaiken kruunasi pinnalle heitetyt pähkinät. Vähän sellainen tunne, että koekaniinit ovat vain onnellisia lähdöstäni.

Siirryn tosiaan takaisin kirjoittamisen pariin tammikuusta alkaen, päätin olla Helsingissä päästäkseni lähemmäs haavettani, ei vaan tavoitettani, eli Haaretzia. Kirjoittaessani Karjalan Sanomien juttuja, sain mahdollisuuden kokeilla erilaisia kirjoitustyylejä ja todella kokeilla omia rajojani kirjoittajana. Olen äärimmäisen kiitollinen saamastani päätoimittajan tuesta ja saadessani opinnäytetyöni melkein tehtyä. Sain harjoittelupaikan kautta mahdollisuuden kehittää kaksikielisen (suomi-venäjä) verkkolehden konseptin, jotta mahdollisten lehteä koskevien leikkausten iskiessä, heillä olisi toinen vaihtoehto jatkaa kirjoittamista erilaisella alustalla. Tuntui epätodelliselta palauttaa opinnäytetyön ensimmäinen versio, koska se on pisin projektini ja se vaati niin paljon tutkimustyötä. Haastattelin ihailemaani toimittajaa Johanna Vehkoota ja todella tunsin osaavani luoda kaksikielisen verkkolehden tyhjästä. Haluan päästä urallani siihen pisteeseen, että aiheutan samanlaisen ihailuhuokauksen (kuin Vehkoo aiheuttaa nuorissa toimittajissa ja etenkin naispuolisissa).

Uskon uusien haasteiden ja etenkin uuden kielen tuovan todella paljon rikkautta taitooni käsitellä sanoja. Venäläinen kaverini kommentoi suomeani liian monimutkaiseksi, koska olen liian (miten se menikään?) salamyhkäinen kirjoittajana. Sinänsä se oli jännä palaute kirjoittamisestani ja etenkin tämän blogin kirjoittamisesta, koska olen mielestäni persoonana hyvin suora.

Tämä suora bloggaaja siirtyy minimaaliseen sänkyyn miettimään huomisia askelia.

Valkoisen valkoista

En kauheasti odottanut mitään Venäjältä, koska tulin tänne oppimaan enemmänkin itsestäni. Opin suhtautumaan uskontoon eri tavalla, kunnioittamaan vähemmistökieliä ja todella vihaamaan köyhyyttä. Venäjä ei ole Eurooppa, mutta haluaisin vielä elinaikanani nähdä naisten vapautumisen ja etenkin ammatinvalinnan siirtyvän itse nuorelle. Olen vuoden aikana kuullut sydäntäsärkevän usein, kuinka vanhempani ovat niin liberaaleja ja miten olen niin rohkea ollessani hienossa ammatissa. (Vanhempieni liberaalisuus siis liittyy siihen, että he antoivat tyttärensä opiskella toimittajaksi ja vielä ilman heidän tarjoamaa valmista suhdeverkostoa ja työpaikkaa.)

Ollessani Samarassa eräs venäläisistä vapaaehtoisista, kazakstanilainen 19-vuotias tyttö, oli jo tehnyt abortin salasuhteen aikana. Hänen isänsä, tapasimme myös hänet kolmen viikon aikana, olisi kuulemman tappanut tytön saadessaan tietää miehen olleen venäläinen (tosin muslimikaan ei olisi kelvannut). En usko hänen vitsailleen tappamisesta perheen kunnian takia, koska etelä on etelä. Isä oli päättänyt, kuten oli jokaisen muunkin venäläisen vapaaehtoisen vanhempi, lapsen tulevan yliopiston ja alan, hankkinut työpaikan odottamaan ja päättänyt saada kaksi lastenlasta.

Ehkä valkoisena, liberaalina ja itsenäisenä naisena, on todella hankala nähdä ja kuulla omasta elämästä poikkeavia asioita. Suomesta tai suomalaisuudesta katsottuna tuntuu hirveältä sanoa etelän olevan etelä ja että se pitäisi hyväksyä, koska Suomen tasa-arvoinen kulttuuri on jotain niin arvokasta ja täysin tuntematon asia monelle. Oma suomalainen tapa elää ei aina ole se paras tapa, etenkään etelän tasavalloissa tai entisissä neuvostomaissa.

Lukutaito ei ole itsestäänselvää ja vain harva pääsee yliopistoon saakka. Ollessani toisena opettajana pietarilaisessa yliopistossa, olen keskustellut kolmen opiskelijani kanssa venäläisestä yliopistomaailmasta. He ovat täysin entisten koulukavereideni vastakohtia. Venäläiset tytöt tulevat aina ajallaan tunneille, tekevät läksynsä ja eivät sano vastaan. Kysyin eikö heitä häiritse aina istua hiljaa opettajan puhuessa, kun itse otin tuolin ja siirryin heidän viereensä. He vastasivat hyvin yllättävällä tavalla. Opettajien palkat ovat todella alhaiset kaikkialla Venäjällä ja tytöt näkevät opettajien uhraavan elämänsä voidakseen opettaa heitä, joten opettajia pitää ihannoida. Suuri kunnioitus ja ihailu huokuu aina heidän puhuessa tai kysyessä jotain suomalaisuudesta tai puhekielestä. Näin melkein kolmen kuukauden jälkeen olen saanut teitittelyn loppumaan ja en voi sanoin selittää sitä näkemääni onnellista ilmettä, kun he saavat käyttää etunimeäni.

En tiedä voiko Venäjää koskaan ymmärtää, mutta kuolen yrittäessäni. Venäjään on pakko rakastua joka aamu uudestaan, koska muuten vihaisin jokaista hetkeä. Rehellisesti sanottuna laitoin jo Facebookiin laskevani tunteja Allegron lähtöön. Olen henkisesti jo kaukana Pietarista, uuden koneen äärellä miettimässä miten englanti taipuu.

Kaveriani lainatakseni, kaiken hyvän täytyy loppua sen vielä maistuessa hyvältä. Vaikka bloggaaminen ja sen kautta elämäni heijastaminen ovat olleet osa elämääni jo niin monen vuoden ajan, uskon sen maun huononevan. Haluan lopettaa ollessani vielä tyytyväinen ja tuntiessani saavuttaneeni jotain saavuttamisen arvoista. Huomasin etääntyneeni kirjoittamisesta ja muuttuneeni enemmänkin työminäksi, kun Röökis mailasi ja kysyi mitä mulle oikeasti kuuluu. Ehkä viidentoista vuoden ystävyyden jälkeen sitä todella osaa lukea rivien välistä.

Minä, turkis ja Neuvostoliitto

Hektisyyden vasta päästessä kunnolla vauhtiin, olen jo henkisesti todella kaukana Pietarista. En tänne lähtiessä kuvitellut tämän kokemuksen olevan ammatillisesti näin hieno. Opettajaharjoittelusta on jäänyt paljon käteen ja olen todella kasvanut, kolmen opiskelijan vaikutuksella, paremmaksi selittäjäksi. Tavoitteenani oli tulla näkymättömäksi, saada tytöt työskentelemään ryhmänä ja huomaamaan virheet ilman korjaamista.

En pidä venäläistä opetustapaa kovin tehokkaana, koska opettajan ollessa jumala ja kielioppilähtöinen opetus eivät kannusta puhumaan kieltä muiden kuullen.
Kaksi kuukautta sitten opiskelijoistani yksi osasi jotenkin suomea, kaksi istuivat silmät suurina ja olivat lukossa. Lukiessani oppimispäiväkirjoja (tämä oli uusi asia ja hieman kivisen alun jälkeen, sain kiskottua aitoja mielipiteitä ja ajatuksia) huomasin opettaneeni omaa näkemystäni uutisoinnista. Venäläinen uutisointi eroaa suomalaisesta ja painoarvo on hyvin harvoin Suomessa, joten leikkasin parin kuukauden Hesarit silpuksi. Raahasin mukanani suomalaisen Hesarin ei niin ruusuisen Venäjä-kuvan. Eniten ihmetystä herätti Karjalan tasavallan runsas uutisointi, Neuvostoliitosta kirjoittaminen (tähän väliin pitää sanoa, etteivät he tunteneet sanaa Neuvostoliitto) ja naisen vahva asema yhteiskunnassa.

Ehkä naapurimaiden nuorten naisten perusarvot ovat vieläkin niin kaukana toisistaan, että sinkkunainen nähdään ongelmatapauksena ja ettei ole saavuttanut tehtäväänsä äitinä (en ihan oikeasti keksi tätä päästäni!). Olen oppinut vastaamaan hyvin suoriin kommentteihin ja suoranaisiin kauhisteluihin hyvin neutraalisti. Tavallisesti sanon arvostavani parisuhdetta ja hieno homma, jos joku haluaa lapsia, mutta haluan olla onnellinen yksin ja rakentaa haluamani elämän ilman nalkuttavaa osapuolta. (Tähän venäläinen kaverini vastasi, että olen siis hankala asuinkumppani ja liian tiukka näin vanhaksi.) Ehkä en vain ole tavannut sitä tasapainottavaa kumppania, joka ei epäile ruokamyrkyttäväni häntä (en osaa tehdä ruokaa), arvostaisi kirjoittamistani ja sosiaalista erakkoluonnettani.

Mutta palatakseni aiheeseen eli pietarilaiseen hektiseen elämään, haluaisin vain pakata laukkuni ja lähteä. Miljoonakaupungissa on aina jotain jossain, uusi kahvila, näyttely, uimapaikka siellä täällä, tapahtumajärjestämistä ja suomalaisuuden selittämistä. Rehellisesti sanottuna kuvittelin pääseväni tähän arkielämän pisteeseen jo ensimmäisen viikon jälkeen, en vasta kahden kuukauden jälkeen. Röökis kommentoi mailieni syvällistä analysointia sopeutumisella venäläiseen yhteiskuntaan. Ehkä tavallaan olen sopeutunut pietarilaiseen elämään, koska olen halunnut olla osa yhteiskuntaa ja antaa takaisin mahdollisimman paljon.

Pietarini on avoin, kaikki muodinsuuntaukset hyväksyvä suolainen kaupunki. Ehkä monella on 90-luvun kuva venäläisistä naisista, jotka tepastelevat korkeissa koroissa minkkiturkki päällä. Jos haluaa nähdä todellista miljonäärivaimot Pietarissa –ohjelmaa, kannattaa tiirailla Stockan Herkun asiakkaita. Viime perjantaina tunsin oloni niin alileikellyksi ja kaikkea mahdollista meikkaamisesta vaatemerkkeihin.

Mielestäni pukeutumisen voi yleistäen yhdistää venäläisen naisen alkuperään, esimerkkinä jaksan käyttää Helsingissä asuvaa venäläistä kaveriani (en kutsu häntä suomenvenäläiseksi, koska hän ei osaa sanaakaan suomea kahden vuoden jälkeen tai ole sopeutunut maahan). Hän on pienestä Venäjän rajakaupungista ja siellä pukeutuminen oli, viiden kuukauden siellä olooni perustuen, pikkukaupunkimaista. Turkki on pakko olla osana prestigeä (tässä vaiheessa meinasin oksentaa), sitä varten säästetään ja sitten kuljetaan hikoillen se päällä jo syksyllä.

Ja kyllä, tämän takia omistan mauttoman tekoturkiksen saadakseni oikean statuksen toimittajana ja opettajana. Ympäristöön on pakko sopeutua, mutta yritän tehdä sen omien arvojeni mukaisesti.

Lopun alku

Tämä viikko on alkanut turhankin vauhdilla, koska muistin miten riidellään italiaksi ja yritän olla ärsyyntymättä asiasta. Lisäjännitystä elämään toi naapuritalon remontin aiheuttama netittömyys ja nettitikusta sain todella päivän työn. Jännää miten voi olla riippuvainen netistä ja sen ihmeellisestä maailmasta. Tosin ei siellä mitään jännää ollut odottamassa, kun vihdoin sain yhteyden suureen maailmaan.

Olen miettinyt monia asioita tämän parin kuukauden aikana ja varmaan yllättävänä muutoksena tulee blogini lopettaminen. Olen kirjoittanut jo pari blogia puhki ja todella kokenut bloggaamisen hyvät ja huonot puolet. Ehkä suurimpana syynä on vanha blogialusta ja sen tuomat rajoitukset. Haluan keskittyä urani kannalta tärkeisiin asioihin ja saada blogittomuutta arkeeni. Vihaan mitä bloggaaminen on tehnyt kaverisuhteilleni ja olen todella pahoillani nähdessäni monen kaverin lukevan blogiani kuvitellen sen riittävän.

Aloitin bloggaamisen itseilmaisun vuoksi vuosia sitten, en halunnut edes opiskella siinä vaiheessa journalistiikkaa. Monet asiat muuttuivat matkan varrella ja olen aina yrittänyt kunnioittaa elämässäni olevien ihmisten yksityisyyttä muuttamalla tarinoita ja yksityiskohtia. Olen tavallaan saavuttanut kaiken saavuttamisen arvoisen bloggaamisen suhteen ja haluan olla rauhassa. En halua palata ajassa taaksepäin ja tuijottaa blogini lukijatilastoja vain nähdäkseni jotain epämiellyttävää.

Olen käynyt pitkiä keskusteluita urastani ja elämästäni Richmondin kanssa, haluan osoittautua luottamuksen arvoiseksi ja todella keskittyä olennaiseen. En tiedä minkälainen elämä odottaa Helsingissä, mutta uskon sen olevan hetkellistä ja tarpeellista ennen paluutani Venäjälle. Kaikesta vastoinkäymisistä, kieliongelmista ja erilaisuudesta huolimatta olen täällä omasta halustani. En voisi enää kuvitella elämääni kielellisesti helpossa ympäristössä, ilman kauhistelua naimattomuudestani tai ilman venäläistä hajua.

Ja mitä tulee katuvaloihin Helsingissä, en ole enää se sama bilehile tai edes haluakaan olla. Blondini ovat muuttuneet valtavasti vuoden aikana ja se ei ole enää kirjoittamisen arvoista. Venäläinen kaverini, joka jaksaa kauhistella naimattomuuttani, kysyi miksi olen niin päättäväinen ja haluan menestyä. Vastasin saadakseni rauhan, kirjoittaakseni joskus Greg Mortensonin tavoin inspiroivia kirjoja ja perustaakseni turvakodin Karjalan tasavaltaan. Uskon tulevista jännittävistä asioista kertomisen Twitterin kautta riittävän ja jonain päivänä olen ansainnut paikkani ihailemani Nicholas D.Kristofin rinnalla.

Kahteen viimeiseen viikkoon Pietarissa mahtuu paljon jännittäviä hetkiä, niitä odotellessa menen sänkyyn naureskellen italialaisella mausteella höystetylle arabimaalle.

Kerman kuorintaa

Olen äärimmäisen onnellinen jokaisesta Spasibossa viettämästäni hetkestä, koska olen tavannut niin mielettömän mielenkiintoisia ihmisiä. Eilen keskustelin vapaaehtoisena toimivan Novaja Gazetan toimittajan kanssa suomalaisesta arkkitehtuurista. Huomasin osaavani sanoja venäjäksi, mutta en osaa verbejä ja siihen pitää nyt seuraavaksi keskittyä.

Tapasin Spasibossa myös niin sydämellisen taiteilijan ja sanojen loppuessa kesken, hän alkoi piirtämään kertoakseen maatilastaan. Oli pakko ottaa kuva tästä hetkestä. Etualalla tietysti Lonely Planetin fraasikirja, se on aivan korvaamaton apu ja käytän sitä todella paljon. Luen suoraan taskukokoisesta kirjasta, jos kysyn jotain myyjältä tai tarvitsen uuden sanan.

Sain lahjaksi taiteilijan tekemiä kortteja, näen itseni tässä kortissa. Olen Venäjä-karhun kaappaama tyttö.

Osasin eilen sanoa asiakkaalle, että avaamme lauantaina takahuoneen ja en edes huomannut muodostaneeni lauseen. Hienointa siinä tilanteessa oli, että mies oli täysin tuntematon ja en edes jännittänyt puhumista. Sekoitan englantia ja venäjää, koska en odota kielinurkassa venäjän täydellistä astetta puhumisen aloittamiseksi. Olen finka ja se jasnik on vähän ploohaa, mutta mitä väliä. Heilutan sitten käsiä ja yritän ymmärtää aina enemmän.

Mielestäni tärkeintä on vain elää mahdollisimman positiivisesti suhtautuen ja rakentaen uutta kielellistä kommunikointitapaa, etenkin Yulian kanssa. En halua puhua englantia, mutta tärkeiden asioiden suhteen puhun vain sitä.

Mitä kaikkea muuta jännää olen tehnyt liikkeessä? Silittänyt ja vihannut sitä, mutta ajattelen kumminkin näkeväni vaatteet ensimmäisenä ja kuorin kerman päältä. Yulia tosin vihaa tapaani hamstrata parhaat vaatteet, koska meillä on ilmeisesti sama vaatemaku. Ostin todella kauniin ruskean pitkähihaisen mekon ja myöhemmin tajusin sen olevan äitiysvaatemerkki. Mutta se on upea ja Maria varmasti hyväksyy sen. Yritän päästä yli valkoisten ja mustien vaatteiden ostamisesta, koska värillä on väliä kameran edessä.

Tässä vielä löytämäni vintage-mekko Spasibosta, se menee joululahjaksi Röökikselle. En mahtuisi mekkoon kuolleenakaan ja Venäjällä en käyttäisi tuota kuviota. Luiseva Röökis näyttää varmasti upealta mekossa ja se on niin hienoa käsityötä.

Olen törmännyt niin moniin upeisiin vintage-vaatteisiin, mutta valitettavasti niitä ei vielä arvosteta Venäjällä. Itse rakastan vanhaa Neuvostoliitto-tyylistä lookia ja olen vääntänyt kättä saadakseni ne vaatteet liikkeeseen. Kelsitakit ovat niin upeita ja vanhat hatut, joista yksi päätyi vaatekaappiini odottamaan lumisempia kelejä.

Minun Pietarini, osa 4: Mitä pakata?

Pidän matkustelusta ja vuosien varrella olen raahannut aivan käsittämättömän määrän matkalaukkuja, muistokrääsää ja ostoksia maasta maahan. Painoennätys on 43 kiloa, menin Italian kautta Korfulle kolmeksi kuukaudeksi. En vieläkään ymmärrä miten jaksoin raahata sitä laukkuvuorta maasta toiseen.

Mutta tästä kaikesta viisastuneena ja etenkin kannettuani tavarani Petroskoista Pietariin (itkien, haluaisin vielä lisätä), päätin tehdä postauksen pakkaamisesta.

Olen viettänyt kaikki vuodenajat Venäjällä ja valitettavan kuuman ja hiekkaisen heinäkuun Samarassa, mutta keskityn talvipakkaamiseen. Uskollinen vaaleanpunainen matkalaukkuni on keskikokoa ja tavallisesti mukana on repun lisäksi pienempi ns. viikonloppulaukku.

Tämän alkutalven ollessa täysi fiasko pakkaamilleni vaatteille, olen joutunut ostamaan uusia kevyempiä ja säähän sopivampia vaatteita.

Lähtiessäni Pietariin lokakuun ensimmäisenä, pakkasin mukaan:
-farkut
-syystakin
-samettijakun (tätä käytin päivittäin)
-hameen
-kaksi mekkoa (aivan turhaan, koska en käyttänyt niitä)
-pitkikset
-Buranaa, meikkilaukun, opetusmateriaalia, kannettavan tietokoneen ja pyyhkeet+lakanat (en henkisesti kestä enää venäläisiä pussilakanoita)
-yhden käsilaukun
-lenkkarit ja urheiluvaattet
-kävelykengät (vuorettomat saappaat)
-sateenvarjon

Näin marraskuussa vaatekaappini sisältö on muuttunut, koska kävin Suomessa ja kuvittelin talven tulevan. Syystakin lisäksi mukana ovat toppatakki, toppahousut, talvikengät (ostin täältä), villamekko (ostin vintage-liikkeestä) ja lämpimiä paitoja. Kaikki ovat vaatekaapissa käyttämättöminä, koska päivittäin sataa ja kävin jopa ostamassa pienen sateenvarjon. Jätin ison sateenvarjon Suomeen, koska oletin taivaalta tulevan lunta.

En enää kanna kahta meikkilaukkua mukanani, koska olen vähentänyt purkkeja ja etenkin meikkimäärää. Ostan pieniä matkakokoja ja ne kestävät tavallisesti kolmisen viikkoa, nykyinen hieman isompi hiussuihke on kestänyt kaksi kuukautta.

Pietarin sää on hyvin kostea ja nihkeä, joten tukka näyttää aina kammottavalta. Viimeistään vesi pilaa tukan, joten miksi vaivautua? (Tuntui todella hienolta maksaa 127 euroa kampaajalle ennen lähtöä Pietariin, mutta näin sitä viisastuu.)

Otin myös kuvan arkisesta asiasta eli vedestä, koska ilman sitä en voisi tehdä ruokaa tai pestä hampaita. Olen tosin pessyt Petroskoissa hampaani ihan hanavedellä, mutta en Pietarissa alkaisi tekemään sitä.

Bloggaaja ilman meikkiä

Aloitan kirjoittamalla saaneeni idean Marian Facebookiin linkittämästä muotiblogista. Näin sitä oppii Facebookista uusia asioita kaverista.

Aiheena tässä kirjoituksessa oli itsensä hyväksyminen ja meikittömyys, joten tässä oma panokseni kuvahaasteeseen.

Tiedän Röökiksen kommentoivan tätä ja kyllä tiedän arpeni näkyvän, olen ripsitön ja en osaa olla ilman laseja.

Että sellainen keskiviikkoaamu.

Hikinen Supernainen

Twattasin tämän kuvan jo pari päivää sitten Twitteriin, mutta halusin näyttää todella suklaiset seinät. Turkin tarina on sellainen, että yksi työntekijöistä on siperialainen ja leikimme mun olevan siperialainen daami. Mitä voin sanoa, hieno tiimi pyörittämässä Spasiboa;)

Googlasin hipsterin ja olen yhä niin äimistynyt tästä kommentista, että jatkan äimistelyä vielä tämän päivän. Spasibo-projektin mennessä erittäin hyvin maalatessa, kantaessa ja pestessä ties mitä, muistan miksi vihaan maalaamista. Maalasin suklaatehtaan lisäksi lastennurkkausta ja toivon todella paljon saavamme remontin tällä viikolla valmiiksi. Tämä Supernainen on nimittäin aivan kuollut.

Huomaan todella rakastavani työskentelyä erilaisessa ympäristössä ja alalla, koska en malta odottaa sinne lähtemistä. Valvoin viime yön miettien mitä teemme ja millä aikataululla saamme siivottua remontoidun takahuoneen. Hienointa on nähdä muun henkilökunnan lähtevän mukaan muutoksiin ja en usko heidän enää suhtautuvan muhun hullu suomalainen -asenteella.

Tosin luon tietynlaista kuvaa suomalaisuudesta ja huomasin tämän, kuullessani uusien suomalaisten vapaaehtoisten saapumisesta, koska oletusarvona on yhtä päättäväinen työtä tekevä vapaaehtoinen. Venäläinen asenne ainakin näiden hikisten tuntien jälkeen vaikuttaa enemmänkin (miten tämän erittäin kauniisti muotoilisin?) erilaiselta ja rennommalta. Kun se ottaa tarpeeksi pääähän, menen kotiin.

Tämä opin venäjää ei ehkä ole ensimmäisen viikon aikana onnistunut haluamallani tavalla, koska kaikki muut ovat oppineet enemmän suomea. Olen tosin oppinut venäläisiä käsimerkkejä (en tiennyt niiden olemassaolosta, koska käteisen näyttäminen sormia hieromalla tuntuu olevan tuntematon käsite tässä maassa), oppinut miksei leopardikuviota kannata käyttää Venäjällä ja en kammoksu enää hämähäkkejä.

Kaikin puolin tämä hyväntekeväisyystyö oli mahtava idea ja onneksi sisäpihan tuijottaminen on vaihtunut oikeassa maailmassa elämiseen.

Hipsteri

Saadessani tarpeeksi materiaalia blogiini päivittäisestä elämästä, törmäsin mielenkiintoiseen ja ärsyttävään ilmiöön eli googlaamiseen ennen tapaamista. Olen aina ajatellut kirjoittamista ja etenkin bloggaamista sanojen kautta, missään vaiheessa ei tullut mieleen antavani tietynlaisen kuvan henkilökohtaisesta minästäni. Kirjoittajana olen aivan eri ihminen ja huomasin tuottaneeni lievän pettymyksen ollessani kaikkea muuta kuin hipsteri (mitä vittua sekin tarkoittaa?), kasvissyöjä tai korkeintaan 25.

Googlaan myöhemmin hipsterin tarkoituksen, mutta veikkaisin etten en ole sellainen. Haluaisin olla vegaani, mutten ole. Täytän 30, joten en ole parikymppisten sarjassa. Mitäs muuta mielenkiintoista voisin kertoa itsestäni?

Kiroilen paljon, en tosin perheeni kuullen. Kaiken täytyy olla äärimmäisen siistiä ja aina järjestyksessä. En kuulemman ole perussuomalainen, koska olen niin äänekäs. Seuraan uutisointia päivittäin 3-4 tunnin ajan, joten olen erittäin onnellisessa asemassa voidessani elää haluamaani elämää. Tärkeintä urallani on toimia esikuvana ja elämäni hienoimpiin hetkiin menee viime viikon keskustelu, kun kuulin olevani opiskelukaverini esikuva. Olen mielestäni etäinen ihminen ja en päästä lähelle kovin helposti.

Jotain hienoa tähän loppuun.

Tapasin valkovenäläisen tytön ja tunsin pakahtuvani innosta. Venäläinen kaverini ei hyssytellyt, sensuroinut ja osallistui keskusteluun ihmisoikeuksista. Niin epätodellinen tilanne, tunsin halkeavani pään ollessa täynnä kysymyksiä.

Omistettu ihanille neideilleni, jotka tunnustivat kahden kuukauden tuntemisen jälkeen googlanneen mut ennen tapaamista. En googlannut heitä etukäteen.

Spasibo! Project

Kuten aikaisemmin mainitsin, olen siirtynyt kotoa todelliseen pietarilaiseen työelämään ja ryhtynyt vapaaehtoiseksi. Sain tarpeekseni kotirouvan roolista ja opinnäytetyön viimeistely ei rehellisesti sanottuna edistynyt kotona istumalla. Joten aloitin konsultoimaan markkinoinnin ja kaikkeen myyntiin liittyvän suhteen paikallista Spasibo!-hyväntekeväisyyskauppaa. Kirjoitin aikaisemmin samaisesta kaupasta Minun Pietarini -osiossa.

Kaikkea jännää sitä tarttui mukaan. Rakastan kaikkea erilaista (jalkapuoli lammas menee tähän kastiin) ja olen aina haaveillut niskatyynystä pitkille matkoille.

Halusin päästä pois kotoa ihmisten ilmoille ja ehkä tärkeintä oli saada työyhteisö ympärille. (Tässä mielessä opettaminen on aika yksinäistä puuhaa.) Kuten olen aikaisemminkin maininnut verkostautumisen olevan vaikeampaa isossa kaupungissa, päätin oikeasti änkeä itseni mukaan paikallisten toimintaan.

Omalle mielenterveydelle on tärkeätä olla tekemisissä nuorten ihmisten kanssa, jotka jakavat samat mielenkiinnon kohteet. Saan Spasibossa ollessani opetella venäjää, konsultoida markkinoinnissa ja tärkeintä on ehdottomasti kodittomien auttaminen. Spasibo lahjoittaa myös muillekin hyväntekeväisyysjärjestöille, mutta itse kiinnostuin Spasibosta juuri kodittomien tukemisen takia.

Uudet vapaaehtoiset ovat tervetulleita, uudistuvat Gorohovajakadun liiketilat ja kahvila tarvitsevat auttavia käsiä. Etenkin tavaroiden lajittelussa ja siivoamisessa tarvitaan apua. Vapaaehtoiset saavat liikkeen tuotteet puoleen hintaan.

Hyväntekeväisyysjärjestö Spasibo!

1. Metro station «Puskinskaya», Gorohovaja Street 50/79
(in the corner of Gorohovaya and Fontanka river)
2. Metro station, 9th Sovetskaya Street, 22/fence code 136

E-mail: spasiboshop(at)gmail.com
Yulia Titova, Project Coordinator

Raw my ass

Googlattuani raw food -käsitettä ja katsottuani mielestäni tarpeeksi monta kokkausvideota YouTubessa, kuvittelin tietäväni mitä odottaa Ukropilta. Hämmästykseni oli suuri nähdessäni lounastarjonnan. Kaikki oli paistettua tai keitettyä, ainoastaan tillissä uiva kukkakaalisalaatti oli raakaa. Ilmeisesti ravintolassa täytyy käydä toisen kerran lounasajan ulkopuolella, koska haluan syödä jotain erilaista.

Valitsin linjastolta lopulta salaatin lisäksi riisiä ja jotain valkoista kumimaista pääruokaa. En rehellisesti sanottuna ymmärtänyt selitystä, koska oletin sen olevan tofua. Ymmärsin tarjoilijan liian pitkästä vastauksesta sanan juusto eli se oli juustomaista jotain. Maksoin kaikesta 210 ruplaa.

Ravintolasta täytyy vielä sanoa sen olevan todella skandinaavinen ja äärimmäisen siisti. Vessaturisteille tiedoksi, siellä on upein näkemäni vessa. Ja Venäjällä ollessa sen hienompaa kehua ei voi saada.

Vegaani/Raw food -ravintola ja kahvila Ukrop
Marata ulitsa 23
Vladimirskaya metrolta Kuznechny ulitsaa pitkin ja vasemmalle, ravintola on Arctic & Antartic Museumia vastapäätä.

Tofu me

Testattuani halvinta kasvisravintolaa (kaksi muuta ovat kuulemman ylihinnoiteltuja), totesin perunapiirakan olleen paikan etsimisen arvoista. (Perunapiirakka kuvan etualalla oleva epämääräinen kasa.) Jännästi ravintolan ikkunoissa ei lue mitään ja en vieläkään tiedä ravintolan nimeä. Kutsun sitä Hare Krishna -ravintolaksi, koska se on harekrishnamainen.

Keitot olivat mahtavia, leväkeitto oli mielenkiintoinen kokemus ja lämmin minttujuoma maistui hammastahnalta. Mutta oli mahtava kokemus ja ateriani (salaatti, keitto, piirakka ja juoma) maksoi 240 ruplaa, pääsin siis halvalla. Jälkiruokavalikoima oli mahtava, joten veikkaisin paikan toimivan hyvänä kahvilana kasvissyöjille ja vegaaneille.

Huomenna tutustun mielenkiintoiselta kuulostavaan raw food -paikkaan. Innostuin jo googlaamaan mitä raw food oikeasti tarkoittaa ja miten tarvittava kalorimäärä saadaan kasaan rajatulla ruokavaliolla.

Kasvisravintola (Hare Krishna -liikkeen vieressä)
Gorokhvaya ulitsa 36, vastapäätä on sushi-ravintola
Sennaya Ploshchad -metroasemalta oikealle ja uudestaan oikealle Gorokhvayalle. Ravintola on hieman kellaritasossa.

Sweet weekend

Haahuiltuani epämääräiseen teollisuushalliin muiden ihmisten vanavedessä, löysin aivan mahtavan vegaani/kasvisruoka/raw food -tapahtuman. Tosin menin tapahtumaan tapaamaan hyväntekeväisyysjärjestön henkilöä, joka oli ruokatapahtumassa myymässä.

Kaksipäiväiseen tapahtumaan osallistui todella paljon nuoria aikuisia lapsineen ja olin rehellisesti sanottuna hämmästynyt ihmismassasta. Ilmeisesti ekologinen ajattelutapa, erilainen ruokavalio ja eläintenoikeudet ovat nousemassa myös Pietarissa. Tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa.

Vietettyäni pari tuntia jutellen ja vain nauttien uskomattoman hienosta tunnelmasta, sain selville Pietarissa olevan kolme vegaaniravintolaa ja uusimpana on raw food -ravintola.
Menen siis ensi viikolla kokeilemaan raakaa ruokaa. Kojun ruokien ja juoman perusteella en usko pettyväni. Omistaja vakuutti hintojen olevan sopusuhtaiset ja etteivät he rahasta erikoisuudella.

Tässä tunnelmakuvia hienosta tapahtumasta. Toivottavasti Sweet weekend -tapahtuma saa jatkoa. Sweet weekend VKontaktessa.

Raw food -ravintola Ukrop
Marata ulitsa 23
Марата улица 23

Hare Krishna -kasvisravintola
Gorokhovaya ulitsa 36, sushi-ravintolaa vastapäätä
Гороховая улица 36

Pieni pala vapautta

Haluan ensimmäiseksi kiittää Mariaa kaikesta, etenkin uskosta yhteistyöhömme. Kuvasimme tällä viikolla kahdesti ja hienointa oli kuulla työskentelymme olevan ammattimaista. Nauroin kaiken olevan vielä alussa ja muistavamme tämän hetken ensiaskeleena, kun vielä kuvasimme ilman mikkejä, kunnon kameraa ja editoimatta. Todelliseen ammattimaisuuteen on siis vielä matkaa. Toivon todella paljon sen intohimon tekemiseen näkyvän ja opettelemme yhdessä paremmiksi.

Olen oppinut tämän syksyn aikana kuvaamisesta seuraavat asiat:
-Musta paita tummaa sohvaa vasten muuttui etsi haastattelija sohvasta -leikiksi.
-Seuraavan päivän valkoinen paita muuttui seinäkukkaseksi haastattelutilan seinän ollessa vitivalkoinen (kuvassa).
-Normaalilla äänellä ei kannata puhua kuvaustilanteessa, klippi muistetaan vääristä asioista.
-Lyhyestä mekosta tulee istuessa vieläkin lyhyempi. (Ihmettelin ennen kuvaamisen aloittamista, että miksi Maria totesi seksin myyvän.)

Tässä linkki viimeiseen kouluprojektiini: Sisällöntuotanto muuttuvassa mediassa -blogi

Kääntymiseeni Helsingissä sisältyi paljon muutakin, kuin kuvaamista. Viettäessäni viimeistä koulupäivää Pasilassa, tunsin oloni hieman haikeaksi saadessani pitkän matkan päätökseen. En olisi kaksi vuotta sitten, aloittaessani opinnot, uskonut olevani Venäjällä ja tekeväni rakastamaani työtä. On monia huonoja päiviä ja hetkiä, jolloin kyseenalaistan omat taitoni ja jaksamiseni. Ehkä sellaisina huonoina hetkinä Marian osa elämässäni korostuu ja saan tarvitsemaani uskoa. Mielestäni Venäjän myötä on ylikorostunut erilaisen tien valitseminen, koska harva oikeasti osaa arvostaa Venäjää. Olen ymmärtänyt tekeväni omaa juttuani olemalla täällä ja ei sitä tarvitse selitellä, toisaalta en edes osaa selittää sitä.

Hienointa on ehdottomasti työn ja maan tuoma vapaus, en tiedä missä olen huomenna tai kenet tapaan seuraavaksi, mutta tärkeintä on olla vapaa. Ehkä jonain päivänä löydän sen heinäsirkkojen sirityksen, täydellisen meren tuoksun ja keskeneräisen kirjan kirjoittamisen. Pietarin kohta jäädessä rajan tälle puolen, uskon kaipaavani monia pieniä asioita. Eniten jään kaipaamaan vihaamiani asioita: yhtä kieltä, ruuhkaa ja ränsistyneitä taloja. Viimeiset viikkoni keskityn elämysten kokemiseen, kiihkeään elämänrytmiiin ja pienten katujen etsintään.

Uskoisin keväällä heittämäni vitsin maisterin tutkinnosta toteutuvan Venäjällä, koska en osaa enää elää ilman venäläistä sieluani. Toisin en usko palaavani enää Pietariin pidemmäksi aikaa, tämä ei ole se lopullinen kaupunkini. Haluan asua pienessä kaupungissa meren rannalla ja erikoistua kolmen vuoden ajan Israeliin, Iraniin ja Afganistaniin.

Vih panimaitye?

Päästyäni yli hetkellisestä vihaan Venäjää -asenteestani, olen palannut normaaliin arkeen. Kaikessa kauneudessaan ja massojen valtaamassa kaupungissa, olen todella kyllästynyt kaupunkiin.
Halusin kokea Pietarin nähdäkseni pystyisinkö asumaan suurkaupungissa, mutta en rehellisesti ole kaupunkilainen. Massaan on hieno kadota ja kävellä yksin loskaisia katuja pitkin, mutta se on kaukana yhteisöllisyydestä.

Olen yhä pahemmassa Suomi-kuplassa, kuin Petroskoissa ja vihaan verkostautumisen vaikeutta. Helposti tulee sellainen olo, että yksisuuntaisia kielikavereita löytyisi. En kumminkaan halua viettää aikaani sellaisten venäläisten kanssa, jotka haluavat parantaa suomeaan natiivin kanssa ja hokevat seuraavalla kerralla puhutaan venäjää. Suomen opettaminen on eri asia, mutta yliopiston ulkopuolisessa arjessani haluan käyttää venäjää ja saada aivoni tippumaan maahan.

Vieraan kielen kuuleminen on henkisesti todella rankkaa, koska tilanteet ovat aina erilaisia. Olen vastannut kortilla vai käteisellä? -kysymykseen cappuccino, ohjannut tietä kolmesti sanomalla nalyeva (vasemmalle), vaikka tarkoitin naprava ja osoittanut päättäväisesti oikealle.
Olen huomannut, että kannattaa aloittaa aivan kammottavalla venäjällä ja tavallisesti myyjän koottua itsensä, palvelukieli muuttuu englanniksi. En loukkaannu nauramisesta tai epätoivoisesta katseesta, koska olen saanut oman osani italialaisten nauraessa huonolle italialleni. Toisaalta vastoinkäymisten edessä pusken kovemmin ja nyt lausun sujuvasti italiaa. Kielellinen ihannetilanne on, jos keskustelukumppani käyttää yksinkertaista kieltä ja jaksaa toistaa hitaasti sanomansa. Näitä keskusteluita on harvassa, mutta niistä tulee sitäkin arvokkaampia oppimiskokemuksia.

Olen puhunut tästä Venäjän kieliasenteesta monen täällä asuvan suomalaisen ja venäläisen kanssa, koska Suomessa pärjää englannilla ja Venäjällä on taas pakko puhua maan yleiskieltä. Tavallaan se on hyvä linja, koska kansalaisuudesta huolimatta ihmiset pystyvät kommunikoimaan. (Kommunikointihalu on sitten aivan toinen asia, mutta teoriassa eri kansalaisuudet pystyvät kommunikoimaan venäjäksi.)

Mielestäni Venäjää maana pystyy ymmärtämään ilman kielitaitoa, koska venäläisessä ympäristössä pakostakin oppii maan tavoille. Kielen hallitseminen tekee arjesta helpompaa, mutta en sanoisi kielenosaajia maan asiantuntijoiksi. Kulttuurin tuntemiseen tarvitaan muutakin, kuin vain kielitaito. Tämän mielipiteen takana on monta omakohtaista kokemusta omasta kielitaidostani ja lähinnä olen joutunut perustelemaan Venäjä-asiantuntemustani venäläisille nuorille naisille. Monelle taitaa venäläisyyden mittarina olla juuri kielitaito.

Ehkä kansalaisuus on katsojan silmissä, koska moni kaverini sanoisi venäläisyyden olevan vahvasti esillä pukeutumisessani ja asenteessani. Venäläinen työkulttuuri ja erityisesti pukeutumiskulttuuri ovat vaikuttaneet vahvasti kommunikaatiokykyihini ja ulkonäkööni. Venäläiset ovat hyvällä tavalla aivan hulluja ja pöydän hakkaaminen on aivan normaali tapa saada kokouksessa huomiota.

Tosin uskoisin ensi viikon kuvauksissa pöydän hakkaajan olevan Maria. Sitä odotellessa.

Kolmas keskiviikko

Kolmannen viikon alkaessa tunnen oloni hieman paremmaksi. Olen päässyt kiinni arkeen ja saanut rytmiä päiviin. Sään ollessa sateista ja sumuista, en olisi voinut kuvitella sen olevan näin hienoa. Pietari on todella kaunis kaupunki, etenkin mutaiset puistot ja sushiravintolat ovat osa Pietariani. Saimme monet nauramaan juostessamme halki keskustan kohti Taorin upeaa puistoa. En ole vielä osallistunut puistossa järjestettävään aamujumppaan tai liittynyt shakkia pelaavien pappojen kannustajaksi, mutta aamuja on vielä jäljellä.

Ajattelin ottaa tämän kolmen kuukauden pitkän loman kannalta ja keskittyä viimeiseen kurssiini. En varmaan ole kauhean uskottava taloustoimittaja käydessäni kansantaloutta uudestaan, mutta uskoisin liiketalouden puolen kurssin olevan enemmän se mun juttu. Ennakkotehtävän aiheena oli Suomen kansantalouden tulevaisuus ja kirjoitin nuorien muuttoaallosta muihin maihin paremman elämän toivossa.

Näkökulmana oli oma valmistuminen jälleen lamaan ja näkemäni asiat. Venäjä on velaton maa, valtavalla vauhdilla kehittyvä ja tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia. Itselleni tärkeänä uutena kokemuksena on tullut opettaminen. Venäjän kokemuksieni ansiosta olen kiinnostunut opettamisesta, koska saan tehdä jotain uutta ja saan myös välitöntä palautetta opiskelijoilta.

Venäjällä oleminen on muuttanut monia mielipiteitäni ja negatiivisia ennakkokäsityksiä Venäjästä ja venäläisistä. Näkemäni Venäjä on muuttunut vuodessa aivan valtavasti, nuorilla on halu rakentaa maata. Pyörätuoli ei ole enää tuntematon sana ja olen nähnyt monia muita hienoja asioita kävellessäni Pietarin kaduilla. Vähemmän hienojakin asioita tulee vastaan. Valitettavasti pikkurikollisuus on ongelma Pietarissa ja etenkin sekakäyttäjät, joihin törmää etenkin Nevskiy prospektillä kävellessä.

Ja mitä tulee kirjoitukseeni nuorisotyöttömyydestä Suomessa ja opiskelun johtamisesta muuhun, kuin oman alan työpaikkaan, kirjoitin Suomen olevan kohta pulassa suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle. Omien kokemuksieni ja kuulemani perusteella, moni korkeastikoulutettu nuori lähtee Australiaan, Amerikkaan tai Venäjälle saadakseen paremman elämän. Olen monesti puhunut ennakkotehtävään kirjoittamastani asiasta kavereideni kanssa, koska moni ei ymmärrä kiinnostustani Venäjää kohtaan. Mielestäni Venäjällä on turvallista, jos pitää itsensä turvassa ja on eurooppalainen. Suomalaisten maine on täällä todella hyvä ja metroasemien ratsioissa vaaleista ei välitetä.

Venäjällä oleminen on muuttanut käsitystäni elämästä, koska arvostan aikaisemmin itsestäänselvinä pitämiäni asioita, kuten vettä, lämpöä ja sähköä. Mielestäni hyvään elämään ei tarvitse kosketusnäytöllistä uusinta kännykkämallia, mammalattea tai kiirettä. Sisustan pientä huonettani, kävelen katsellen ihmisiä ja en mieti huomista. Olen saanut hienon mahdollisuuden viettää kolme kuukautta elämästäni miljoonakaupungissa ja aion käyttää jokaisen hetken nauttien siitä.

Minun Pietarini, osa 3: Hyväntekeväisyys

Googlatessani Pietarin hyväntekeväisyyskohteita, törmäsin useaan otteeseen Spasiboon. Tiivistäisin sen olevan paikallinen FIDA tai UFF, mutta täällä se on jotain uutta ja erilaista.

Liikkeitä on kaksi, joista kävin Gorokhovayalla olevassa katsomassa tarjontaa. Tiivistäisin kokemuksen sanoihin Neuvostoliitto ja vanhat kelsitakit. Ehdottomasti vanhaa venäläistä kelsitakkia etsivälle täydellinen paikka. Pitkät kelsitakia alkaen 1000 ruplaa (noin 30 euroa). Liikkeessä on myös miesten vaatteita ja paljon venäjänkielistä kirjallisuutta.

Hienointa liikkeessä olivat lasten tekemät piirrustukset, joita oli painettu kuppien lisäksi postikortteihin ja magneetteihin. Oven viereisessä hyllyssä on myös käsintehtyjä koruja ja tietoa hyväntekeväisyyskohteista.

Spasibo!, Gorokhovaya ulitsa 50/79, vihreän rakennuksen kellarissa, pysäköintialueen puolella. Katu alkaa melkein Pushkinskayan metroasemalta.

Kuvia valikoimasta Spasibon VKontakte-sivuilla: vk.com/spasiboshop

Minun Pietarini, osa 2: Banya

En ole saunaihminen, käyn korkeintaan kerran vuodessa saunassa. Venäjän suhteen tein poikkeuksen ja sain erittäin hienon saunakokemuksen julkisessa saunassa.

Tosin menimme VIP-puolelle altaiden takia ja halvemman hinnan takia aamupäivästä. Kuulemman todellinen saunatunnelma on vasta iltaisin mummojen saapuessa paikalle. Kestin isossa saunassa tasan minuutin, liian kuumaa tälle hienohelmalle. Saunasta pääsee oikealle puolella ainoastaan avaimella, joten kannattaa muistaa pyytää avain respasta.

Huomasin kavutessamme neljänteen kerrokseen, että saunominen on enemmänkin miesten asia. Banyan neljästä kerroksesta vain ylin oli naisille, kolme muuta miehille. Tähän väliin voisin kirjoittaa Lonely Planetin keskustelupalstalla liikkuvan kommentin homoystävällisestä kerroksesta. Tosin en tiedä mikä kolmesta kerroksesta on se ystävällisin.

En ottaisi mukaan mitään arvokasta, sillä vilvoitteluhuoneessa ei ole säilytyslokeroa tai ovessa lukkoa. Saunatilassa sai olla kahden tunnin ajan, suomalaisen ja turkkilaisen saunojen lisäksi on kolme allasta. Porealtaan poreet olivat tosin kadonneet, mutta kahden hengen altaassa oli kiva lillua.

Banyaan on helppo mennä metrolla Vladimirskaya/Dostoevskayalle ja uloskäynniltä kääntyy oikealle ja kauppahallin (Kuznechny market) ohitse. Sauna sijaitsee osoitteessa Dostoevskogo 9. Hinnat kahdelta tunnilta 450/600 ruplaa. VIP-puolen ovi on oikealla, henkilökunta puhuu englantia. Muista pyytää saunan avain ja muoviläpykkäät.


Yamskie banya, Dostoevskogo 9.

Minun Pietarini, osa 1: Vintage

Taidan hiljalleen muuttua sellaiseksi, joka on Pietarissa Pietarin takia. Toisaalta Pietarini ei ole nähtävyyksiä, balettia tai kalliita ravintoloita. En ole Nevski Prospektiä kävelevä fashionista tai puistossa rottaa ulkoiluttava venäjätär. Minun Pietarini on pienillä kujilla, kellareissa ja tavallisissa ihmisissä. Pietari on helpompi kaupunki ulkomaalaiselle asua, kuin Samara tai edes Petroskoi. Kaksi viikkoa takana ja kukaan ei ole huoritellut, kutsunut finkaksi tai ollut töykeä.

Miettiessäni mitä haluan elämältäni ja mihin suuntaan elämäni pitäisi mennä, toimin ei-kenenkään sponsoroimana matkatoimittajana ja tutustun erilaiseen Pietariin. Haluan löytää aitoa venäläisyyttä, jotain uutta ja vanhaa sekä koluta jokaisen kellarin. Kuten tämänkin liikkeen, löysin sen sattumalta Nevskin varrelta olevalta pikkukadulta ja tietysti kellarista.

Pietarin matkaoppaani ensimmäinen osa on vintagea.

Hieman turistien katseilta piilossa oleva vintage-liike sijaitsee aivan suurimpien turistinähtävyyksien vieressä. Karavannaya ulitsa on todella kaunis katu, ensimmäisenä kiinnitin huomioni upeaan suihkulähteeseen ja pieniin ravintoloihin. Rakastan georgialaista ruokaa ja ravintolan kyltissä olevan mustan kissan takia jäin seisomaan juuri kellarissa olevan vintage-liikkeen kohdalle.

Kaksi vuotta toiminut liike myy vanhaa venäläistä tavaraa, kuten koristekampoja, maatuskoja ja leluja. Pääpaino on kuitenkin vaatteissa, kierrätysmateriaaleista tehdyissä koruissa ja nahkalaukuissa. Uudet laukut maksavat noin 4000 ruplaa (100 euroa).

Hinnat ovat korujen suhteen 400-4000 ruplaa, jopa käsinmaalatut Muumi-korvakorut löytyvät seinältä roikkumasta. Jokaista paria on vain yksi kappale, joten ne ovat todella uniikkia tavaraa. Ostin pinkit pöllökorvikset, koska rakastan pöllöjä ja 800 ruplaa käsinmaalatuista korviksista oli mielestäni sopiva hinta. Haluan tukea paikallista käsiteollisuutta vältellen Stockmannin ja Pietarin suurimman kauppakeskuksen Galleryn kaltaisia kauppoja.

Hullaannuin koruista ja liikkeen tunnelmasta, se on täynnä pieniä yksityiskohtia ja sekoitus vanhaa ja uutta. Ostin pinkkien korvakorujen lisäksi alennuksessa olleen raidallisen villamekon. Korvakoruni ovat alakuvan vasemmassa yläkulmassa.

Vintage-liike Retro shop, Karavannaya ulitsa 22, Nevskiltä katsottuna kävele pitsakiekkojen, teatterivaatekaupan ja georgialaisen kellariravintolan ohitse. Käänny oikealle porttikongista ja ovi on oikealla. Vain käteinen. Omistaja puhuu englantia.

Sydämessä yksi ämmä

Vietettyäni viikon viiden mijoonan muun varjossa, olen vanhentunut kuukausien verran. Jos vuosi Venäjällä vastaa monta vuotta Euroopassa (olen kuullut erilaisia versioita, kolmea ja seitsemää), olen vihdoin ymmärtänyt kuulemani tarkoituksen. En tiedä olenko vielä rakastunut Pietariin, mutta olen hiljalleen rakentamassa pesääni tähän kaoottiseen, äänekkääseen ja kauniiseen kaupunkiin.

Asuessani keskustan sydämessä, olen sisäistänyt pitkät korttelit, kellotornin loputtomat portaat ja pimenevän illan. Ymmärrän nyt miksi niin moni rakastuu Pietariin ja haluaa olla täällä hinnalla millä hyvänsä. Tiedän Venäjä-kiintiöni olevan täynnä tämän matkan jälkeen.

En usko koskaan todella ymmärtäväni venäläistä ajattelutapaa, koska olen niin rajoittunut suomalainen. Vihaan monia asioita tässä maassa, tosin en ole vielä oppinut hengittämään kestäen niitä. Länsimaiden ihannointi hieman oksettaa, epärealistiset odotukset Suomesta ja rasistisuus. Olen aikaisemminkin kirjoittanut kohtaamastani rasismista ja jopa Suomi-fanien täyttämässä Pietarissa, suomalaisuus ei aina ole hyvästä. En koskaan olisi voinut kuvitella, miten ärsyttävää vartijoiden kulkeminen selkäni takana voikaan olla. Stockalla ei kannata puhua suomeksi, jos haluaa olla rauhassa.

Edustaessani kaikkea suomalaisuutta kolmelle suomen opiskelijalle, joudun miettimään kahden kulttuurin eroavaisuuksia. Tosin tyttöjä kiinnosti enemmänkin minkälaisia suomalaiset pojat ovat ja miten he eroavat venäläisistä. Tämä omakohtainen kokemus viimeksi mainituista nyt puuttuu, joten lupasin palata vastaukseen myöhemmin.

Osa-aikaisen opettamisen lisäksi yritän saada elämääni muutakin ohjelmaa. Olen tämän viikon aikana lisännyt yhden asian tätä en halua tehdä -listalleni. En halua enää kirjoittaa suomeksi. Käytyäni pitkällisen keskustelun Richmondin kanssa, ymmärsin haluavani jotain aivan muuta elämältäni. Ehkä Pietari on turvasatama kaltaisilleni elämän tarkoitusta etsiville, täällä voi kadota massaan ja elää kiivaasti sykkivän sydämen tahtiin.

Kun tänään lähden

Luokkakaverini kysyi mitä lähteminen vaatii. Hän pelkäsi ulkomailla suoritettavan harjoittelun tarkoittavan vuokra-asunnosta luopumista, huonekalujen päätymistä vanhempien varastoon ja viherkasvien kuolemista.

Ajatus lähtemisestä kyti viitisen vuotta, en koskaan ajatellut lähteväni Venäjälle. Olen varmasti maininnut Venäjän olleen suuri henkilökohtaisen elämäni mörkö, mutta samalla se kiehtoi suunnattomasti. Tavallaan halusin aloittaa uuden vuosikymmenen tietäen mistä tulen, minkälainen olen ja minne haluan oikeasti mennä elämässä. Mutta palaan nyt keskustelun alkuun eli vastaukseni ensimmäisiin sanoihin.

Sanoin olleeni onneton, tiesin miltä vakituisessa työpaikassa oleminen tuntui ja miten asunnon vaihtaminen ei parantanut juurettomuutta. Ollessani koulukaveriani vanhempi, olin jo saavuttanut tiettyjä asioita. Takana oli jo vuosien työhistoria, tutkintoja ja lyhyitä oleskeluita Italiassa ja Kreikassa. Tunsin aina eläväni väärän ihmisen elämää, etenkin Kruununhaassa eläminen oli kaukana onnesta. Surullisinta oli kuulla pari viikkoa sitten entisen opettajani suusta, että hän oli onnellinen lähdöstäni Venäjälle, koska olin niin epävarma opiskeluista ja onneton. Koulujuttujen kirjoittaminen ei vastannut odotuksiani opiskelusta ja halusin nopeasti harjoitteluun nähdäkseni oliko journalismi kutsumukseni. Päätös lähtemisestä tapahtui hieman vahingossa, koska aluksi hain harjoittelupaikkaa Kreikasta ja Kyprokselta. Sanomalehdet eivät halunneet tehdä kirjallista harjoittelusopimusta, vaikka pari kyselyä menivät pitkälle asti.

Karjalan tasavalta tuli oikeaan aikaan elämääni ja kaikki käytännön asiat vain sujuivat itsestään. Päästin irti vaatteista, viherkasveista (niillä oli porttikielto vanhemmilleni, joten jaoin ne Facebookissa koulukavereilleni), orkideat heitin roskiin (viiden vuoden jälkeen en voinut enää antaa niitä kenellekään muulle) ja huonekalut palasivat vanhemmilleni (oi sitä riemua). Saunassa olevasta pesukoneesta kuulen vieläkin. Pointtini on kumminkin se, että ympäristö mahdollisti muutoksen tavaroiden suhteen. Reaktiot lähtööni menivät laidasta laitaan, mutta tärkeintä oli muistaa, ettei se ollut kenenkään muun päätös. Olen monta kertaa kirjoittanut Venäjän olevan vihaa herättävä sana. Sanomalla ääneen lähtöaikeeni aiheutin analysointia mielenterveydestäni tuntemattomien keskuudessa. Myöhemmin olen miettinyt, että muut maat olisivat uponneet paremmin kavereihini ja tuntemattomiin. Halusin kumminkin itse tehdä omat johtopäätökset Venäjästä ja matkustella eri tasavalloissa nähdäkseni mitä Venäjä on.

En mitenkään mystisesti yhdessä viikossa tai edes kuukaudessa löytänyt itseäni, sopeutunut maahan tai edes pitänyt Karjalan tasavallasta. Olin pettynyt ja vihainen tasavallan kielitilanteesta, kunnes ymmärsin kielen olevan kotiasia. Venäjä eroaa monin tavoin Suomen vähemmistökielten kieliympäristöstä, koska pääkaupunkiseudulla kuulee monia kieliä. Maassa maan tavalla tarkoittaa Suomessa huuda helvetin kovaa omalla kielelläsi, Venäjällä kieltä ei puhuta muiden kuullen. (Tosin jos olet itsepäinen suomalainen.) Kuvittelin Karjalan tasavallan olevan idyllinen kielipesä, jossa oppisin livviä. Tämä mielikuva siis murskaantui ensimmäisen viikon aikana. On vaikeaa olla vieraassa maassa kielitaidottomana ilman apua.

Karjala opetti todella paljon elämästä ja huomasin selviäni pitämällä kiinni positiivisesta asenteesta. Venäläinen kaverini, joka vanhempien luona asuin, kysyi viime kuussa kadunko Petroskoita? En hetkeäkään. Se oli jokaisen itkun, ahdistuksen ja turhautumisen arvoista. Röökistä lainatakseni: hyppään aina silmät kiinni veteen. Tähän tosin vastasin, ettei ole muuta tapaa elää.

Hieman on sellainen kutina, että olen jo aivopessyt koulukaverini menemään harjoitteluun Karjalan Sanomiin. Oli se vaan niin hieno kokemus.

Röökis aka Kärpäsen rouva

Istuessani Röökiksen kanssa kellariravintolassa, kuulin sangen odottamattoman sanan. Rivari. Kädet poskillani yritin miettiä kuulinko juuri oikein? En ole ottanut edes ensimmäistä asuntolainaa, Röökiksen suunnitellessa jo toisen ottamista.

Ajattelin kävellessäni Kampia kohden olevani todella erilainen. Haluan myydä juttuja Venäjästä, säästää tarpeeksi rahaa päästäkseni Serbiaan lomalle ja vihdoin ostaa nelipyöräisen matkalaukun. Vaikka, Röökistä lainatakseni, Venäjä vie ja elämä muuttuu, ystävistä tulee paljon tärkeämpiä. En rehellisesti sanottuna ihmisen koskaan ikinä milloinkaan muuttuvan, ikä vain silottaa kulmia. Venäjä on muuttanut tapaani suhtautua elämään ja arvostan suuresti vapauttani, koska monelle venäläiselle tytölle ei ole itsestään selvää itse valita opiskeluala tai puoliso.

Sanoinkin Röökikselle olevani liian ahne suorittaessani kymmentä kurssia kolmessa kuukaudessa, mutta onneksi olen saanut kaiken tehdyksi. Olisin nyt virallisesti toisen vuoden opiskelija, mutta menin aidan matalasta kohdasta suorittaessani kahtena kesänä yhteensä kahdeksan kesäyliopiston kurssia. Ihan itse kysymällä ja ehdottamalla ei-koulutusohjelmassa olevia kursseja, olen saanut kursseja hyväksiluetuksi ja pienen perässäni kulkevan opiskelijajoukon. En rehellisesti sanottuna ollut hämmästynyt kuullessani alkuperäisen luokkani kutistuneen jo puoleen.

Hankin työssäni tarvittavan koulutuksen änkemällä Journalistiliiton, Free-toimittajien ja Ulkopoliittisen instituutin kursseille ja tapahtumiin. Tilaan uutiskirjeitä pysyäkseni kartalla tapahtumien suhteen, haluan tavata mahdollisimman paljon eri alojen ihmisiä, koska liika sisäsiittoisuus ei ole hyväksi.

Kuvassa minä ja Pate (kyllä, olin yhden naisen visu-tiimi). Kuva: Maija Stina Tamminen

Hyvänä esimerkkinä tapahtumista on ehdottomasti upea Uutisraivaaja-kilpailu. Osallistuin tällä viikolla Media Aalto Factoryn tiloissa järjestettyyn Uutisraivaaja-kilpailun work shop -työskentelyyn. Ryhmässäni oli graafikko ja lääkäri. Se oli todellista erilaisten ajattelutapojen kohtaamista, mutta saimme aikaan mahtavan graafikko Paten ja uuden konseptin.

Syvällisin pariin liittyvä keskusteluni on tältä viikolta sanoessani Marialle (joka on siis valokuvaajaparini), että on hienoa, että edes yhdellä meistä on hyvä kannettava. Hän on tarpeeksi hullu uskoakseen ideoihini.

Toivon lahjaksi saamani kannettavan (nyt jo niin kuluneen) kestävän Pietarin kolmen kuukauden ajan, koska kulutan ylimääräisen aikani kirjoittaen ja vetäen mahtavaa kurssia Petroskoissa. En ole vielä ajatellut niin pitkälle, että tietäisin kurssin sisällön. Jotain mahtavaa ja yritän saada edes jotain reaktiota kuulijoissa.

Kaksi viikkoa Pietariin.

Kurt Cobain

Aloin miettimään ihmisiä, jotka pitäisi tuntea. En tarkoita uusien ystävien etsimistä vanhojen dumpatessa erilaisen elämäntyylin takia, vaan inspiroivia ja elämänvalintoja tukevia ihmisiä.

Yksi elämääni suuresti vaikuttava henkilö on Richmond. Ensi vuodelle kokeilemme palojen yhteensovittamista ja otan pelottavan riskin ollessani oma pomoni. Aikaisemmin mainitsemani harjoittelupaikka on palkaton, mutta ajattelin sen olevan seuraava askel kohti Haaretzia. Viiden vuoden suunnitelmaani kuuluu MA-tutkinnon lisäksi suuresti ihailemassani Haaretzissa työskentely. On todella pelottavaa hypätä ilman mitään takuuta onnistumisesta, mutta lainatakseni Richmondin kannustavia sanoja: tee jotain ja jos se ei onnistu, tee jotain muuta.

Stipendejä ei saa hakematta, kirjoittamaan ei opi haaveilemalla ja menneessä ei kannata elää. Ilman elämääni tulleita ihmisiä en olisi koskaan päätynyt Venäjälle, oppinut kirjoittamaan musiikkiarvosteluita, tavannut Stalinin vainoista selvinnyttä runoilijaa, tehnyt opinnäytetyötä kaksikielisestä verkkolehdestä tai kiinnostunut rikosjournalismista.

Rikokset Venäjällä ja Israelissa ovat omaa luokkaansa, siitä tuli pohjattoman kiinnostukseni kohde. Ihmiskauppa ja raiskaus murtamisen keinona ovat suurimmat kiinnostukseni kohteet, koska niistä saa tietoa ja haluan tehdä enemmän kuin vain lukea asiasta. Aloitin aamuni lukemalla etiopialaisten ihmiskaupan uhrien päätymisestä israelilaiseen vankilaan, mikä kertoo maan valitettavasta tilanteesta. Hieno artikkeli ja hyvin elävästi taustoitettu. Linkki juttuun alla.

Trafficking victims, some as young as 14, languish in Israeli jails Haaretz

En ole kiinnostunut kaikesta mahdollisesta pahasta, koska haluaisin tuntea oloni ja oman elämäni paremmaksi. Mielenkiintoni ihmisen pahuutta kohtaan alkoi lukion historian opettajan kannustamana, koska brittiläinen opettaja halusi meidän ymmärtävän sodankäyntiä ja sodan politiikkaa. Haluan yltää sille englannin osaamisen tasolle ja analysoida sotaan johtaneita syitä. Näin jälkikäteen ajateltuna opettelin penkomaan, etsimään tietoa ja yhdistelemään lähteitä niiden kurssien aikana.

Vaikeinta ehkä on oppia yhdistelemään oman elämän lähteitä, mutta yritän parhaani ikuisesti itseeni uskoen.

Ja mitä tulee Kurt Cobainiin, en kehdannut myöntää etten tiedä kuka hän on.

Rakas matkalaukkuni

Edellisestä kerrasta paljon viisastuneena, otan Venäjälle vain yhden laukun. Lähtiessäni tammikuussa pakkasin talvea ja kevättä varten, mutta kevät ei koskaan saapunut Petroskoihin. Pakkaaminen itsessään on ilmeisesti taitolaji ja opin vasta hahmottamaan mitä oikeasti tarvitsen ja käytän ollessani matkalla. Yhden hyvin kylmän talven jälkeen voin sanoa aamutakin, villasukkien ja ohuen villatakin olevan ne kolme tärkeintä vaatetta.

Olen myös ymmärtänyt suomalaisen pukeutumistavan olevan se väärä tapa pukeutua, jos haluaa sopeutua työkulttuuriin. Tällä kertaa jätän uskolliset Camelit kotiin ja otan mustat korolliset saappaat. Haluan vaatteideni viestivän pätevä opettaja, en suomalainen juntti. Tiivistettynä käytän siis juhlavaatteita ja jos sain työkaverin kateelliseksi, se oli merkki onnistuneesta pukeutumisesta. Viime keväänä eniten huomiota herätti halpamerkki Zollan harmaa takki, ostin sen talven alennusmyynneistä. Se on turkiksen näköinen yliampuva takki ja jännä kyllä, asenteeni muuttuu venäläisemmäksi se takki päällä.

Testailen uusimpia kokonaisuuksia Tupla-Nollan edessä ja hänen reaktioistaan päätellen käytän myös vaatetta Venäjällä. Korot eivät ole se mun juttu, joten sitä ihmettä hän ei tule näkemään. Voisin vaikka vannoa hänen syntyneen 12 sentin korot jaloissaan.

Kengistä kirjoihin, vaihdoin kirppispöydän ensi viikolle eli upeita kirjojani voi siis tulla ostamaan Valtterin kirppikselle lauantaina 8.syyskuuta. Kirjani menevät samaan kategoriaan kuin artikkelini, koska voin puhua niistä loputtomasti. Pari kuukautta sitten ollessani elämäni hienoimmassa työharjoitteluhaastattelussa, puhuin tunnin ajan portfolioni kuvista, haastateltavista ja sanoista. Katson tilannettani sitten uudestaan Pietarin jälkeen ja mietin todella pitkään haluanko olla Suomessa juuri sen harjoittelupaikan takia.

Keväällä haen kahta stipendiä ja aloitan uudet kieliopinnot niiden rahoittamana. Ilmaista opiskelua alkaa arvostamaan, kun näkee ulkomaisten yliopistojen lukukausimaksut. Etenkin pakollisten kielitasojen kurssit ovat todella hintavia, joten keksin googlata erilailla hakusanoilla stipendejä. Löysin eräästä stipendilistasta jopa afroamerikkalaisille toimittajanaisille tarkoitetun stipendin. Valitettavasti monessa kielistipendissä oli tiettyyn uskontokuntaan kuuluminen valintakriteerinä.

Tämä suuri kiinnostus lähteä lyhyemmälle kielikurssille juuri ensi vuonna johtuu passistani, koska menemällä yhteen maahan suljen monia maita pois. Joudun oikeasti miettimään mitkä maat ovat sodassa keskenään ja mihin pääsen leimoja täynnä olevalla passillani. Se on enemmänkin kuin sen arvoista. Se on Pyhän maan koskettamista ja keskisormen näyttämistä eksälleni.

Kirppis 8.9 HUOM Päivä vaihtui

Myyn kirjojani ja Richmondin siskon lahjoittamia mekkoja lauantaina 8.syyskuuta Valtterin kirppiksellä.

Tutkintosukupolvi

Tunnen käyväni samoja keskusteluita samasta aiheesta eri ihmisten kanssa. Vaihtolukukautta Hollannissa viettänyt venäläinen kaverini palasi päättäväisempänä kuin koskaan Helsinkiin. Hän haluaa oppia suomea ja löytää harjoittelupaikan Helsingistä. (Tosin Hollannissa kaikki oli paremmin ja seinäkiipeily oli ilmaista opiskelijoille, mutta se siitä.) Suomeen töiden perässä muuttanut liettualainen Tupla-Nolla on päättänyt sopeutua suomenruotsalaiseen kulttuuriin, koska ruotsi kuulostaa niin paljon kivemmalta. Molemmilla on jo yhdet korkeakoulututkinnot takanaan, mutta kuten Tupla-Nolla sen asetteli: "Liettualaisella tutkinnolla ei tee mitään, etenkään humanistisella".

Anna-Sofia Bernerin pohdinta tämän sukupolven tilanteesta sunnuntain Hesarissa kertoo myös minusta. Olen valmistunut laman aikaan nyt kahdesti, tehnyt lukemattomia ilmaisia harjoitteluita opintojen takia, mietin miten maksan opintolainan korkoja ja asun vanhempieni talossa. Kaikki vain saadakseni koulutusta, koulutusta vastaavaa työtä ja ehkä sosiaalisen elämän.

En ole mielestäni valitseva työpaikkojen suhteen, kunhan ne ovat edes jotenkin opiskelemaltani alalta. Olin lievästi järkyttynyt kurssikaverin kommentoidessa tulevaa harjoittelupaikkaani Pietarissa, koska hän ei voisi kuvitella alentuvansa opettamaan vain ollakseen Pietarissa. Itse ajattelen sen toisinpäin, menen opettamaan ja samalla toteutan unelman talvisesta Pietarista. Eniten halusin Murmanskin paikkaa, mutta en osaa sujuvaa venäjää. Tähän vapaaseen paikkaan Murmanskissa samainen henkilö totesi, ettei kukaan mene sinne selvistä syistä.

Pietari on kuin Rooma, kukaan ei oikeasti ole sieltä kotoisin ja maahanmuuttajat väittävät olevansa venäläisiä (tai Rooman tapauksessa italialaisia). Mitä voin sanoa? En ole sydämeltäni pietarilainen, olen pienten kaupunkien puolella.

Omalta kohdaltani Venäjä-kiinnostus kestää vielä kauan, koska en usko saavani eläkettä Suomesta tai Euroopan nousevan lamasta. En elä mitenkään ihailtavaa elämää tai positiivisen asenteeni voittavan kaikki esteet (oikeasti kuulin molemmat samana päivänä). Passissani on viisumitarroja, koska ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Toisaalta en ole koskaan halunnut omistusasuntoa, avioliittoa tai lapsia.

Olen se makea täti, joka aina välillä kääntyy Suomessa tuoden hassuja leluja.

Глаза́ боя́тся, а ру́ки де́лают.
You never know what you can do till you try.
Literal: Eyes are afraid, but hands are doing the job.

Kynä kauniissa kädessä

Venäjällä oppii laskemaan. Lähtiessäni takaisin kuuden viikon kuluttua, olen päässyt harjoittelemaan hidasta laskemista. Tuli hieman sellainen olo, ettei yliopistomaailma ole byrokratiavapaata aluetta. Uskon ja toivon saavani kutsun ennen vuokranmaksun alkamista.

Kuvan etualalla ei ole journalistiikan uusin teos, se on muistiinpanovihkoni graafikkokaverini kuvittamana. Kuten tulen toteamaan, oli hieman pitkä päivä saman pöydän ääressä.

Suorittaessani viimeisiä kursseja, huomaan kaipaavani taaksejääneitä tottumuksia. Vietän viimeisiä hetkiä toimitusluokassa Hesaria selaillen, keskustelemassa veden juonnin tärkeydestä ja suunnittelemassa minkä kirjan kukin kirjoittaa. Eniten jään kaipaamaan muilta saamaani inspiraatiota ja tukea, koska ilman kilpailua ja puskemista kurssien läpi en olisi tässä. Moni jäi matkan varrella monesta eri syystä, ehkä täytyy olla hieman hullu tässä ammatissa. Mielestäni tärkeintä on verkostautuminen ja jatkuva puhuminen. En koskaan ollut koulussa opiskelemassa, olin siellä luomassa suhteita ja oppimassa miten muut työskentelevät.

Olen aikaisemmin kirjoittanut, että valitsin opiskelualan väärin ja huomasin karun totuuden vasta myöhemmin. Opiskelu ja tutkinnon suorittaminen eivät avaa ovia itsestään. Vain harva toimittajakavereistani jää toimittajaksi, moni suuntaa muulle alalle tai mediakentän toiselle laidalle. Itselleni on alusta lähtien ollut selvää, että keskityn uutistyöhön ja tiettyihin maihin. Muistan sanoneeni kaksi vuotta sitten, että musta tulee sotatoimittaja ja huulipunasta mä en kirjoita. (Tosin näin jälkikäteen ajatellen olisin voinut hieman pehmittää ajatustani koulutusohjelman päällikön edessä, mutta sanoistani huolimatta sain opiskelupaikan haastattelun perusteella.)

Ja mitä tulee kirjoittamiseen, se on aina läsnä jokapäiväisessä elämässäni. Huolestuttavaa on tavata toimittajakoulutuksessa olevia tulevia kirjoittajia, joille kirjoittaminen on pakko. Kirjoittaminen on todella vaikeata ja vaatii paljon pitkäjänteistä harjoittelua sekä uteliaisuutta. Voisin tietysti heittää tähän horoskooppikortin ja sanoa utealiaisuuden johtuvan siitä, mutta oikeasti haluan vain tietää kaikesta kaiken. Tästä tulee huono ominaisuus silloin, kun en osaa päästää irti ideastani tai tutkimuskohteesta. Tuoreena esimerkkinä päätin kirjoittaa talouslehden esittelyn venäläisestä Kommersantista ja neljän tunnin jälkeen olin saanut puristettua sivun verran tekstiä. Pakko mennä läpi harmaan kiven.

En tiedä missä olen Pietarin kokemuksen jälkeen, mutta uskoisin elämäni yhä tiivistyvän vaaleanpunaiseen matkalaukkuun. En enää kaipaa omia huonekaluja, vaatekaappia tai edes kirjojen ostamista. Olen ymmärtänyt kodin olevan luonani, olin sitten missä päin maailmaa tahansa.

Rentoutumista

Kahden viikon ajan olen keskittynyt kuvassa vangittuun projektiini, suureen murheenkryyniin eli opinnäytetyöhöni. Laskin kirjoittaneeni johdannon (ja sen mukana koko opinnäytetyön tavoitteen) yhdeksän kertaa uudestaan. Palattuani Samarasta takaisin omaan arkeeni ja koneen äärelle, deletoin tekstiä hokien tämä on kammottavaa paskaa. Ennen Samaraa, istuessani kesäyliopiston opinnäytetyökurssilla, en tiennyt miten pääsisin yli valkoisen sivun kauhusta. Ensimmäinen versio piti palauttaa viisi viikkoa siitä hetkestä ja ottaen huomioon kolmen viikon Samaran työleirin, olin aivan kusessa. Ne 15+7 sivua olivat tulosta itkemisestä, hikoilemisesta ja selkänahasta.

Nykyiseen tekstiin olen todella tyytyväinen, lähinnä kiitos hienojen haastateltavien kommenttien. Viime viikolla tehdessäni viimeisiä haastatteluita ja kokiessani sen jännityksen ennen haastattelua, ymmärsin todella rakastavani kirjoittamista ja ihmisten tapaamista. Tosin olisin voinut valita sellaisen aiheen, mistä olisi kirjallisuutta ja joku muu olisi tutkinut aihetta. Teen joskus asioita liian hankalalla tavalla, mutta saatuani idean en osaa päästää irti. Näin yllättäen aiheeseen liittyvät tulevaisuuden media, Venäjä ja kielet.

Kun haastattelen muita toimittajia, etenkin suuresti ihailemiani sellaisia, en osaa toimia normaalilla tavalla. Haastattelemaan oppii ainoastaan haastattelemalla ja löytämällä oman tavan rentoutua, rikkoa jää ja saamaan irti jotain uutta (tässä tapauksessa sellaista kirjan ulkopuolista kommenttia).

Ensimmäisen haastateltavan kohdalla hän rentoutui, kun kerroin olleeni myyjänä vegaanikaupassa ja avoimesti lihansyöjä. Vertasin tätä kokemusta hänen uskontotaustaansa eri seurakuntalehden päätoimittajana. Valitettavasti monet suhtautuvat paremmin, kun sanon olevani ortodoksi ja uskoisin hänen kokevan arvostelua vääräuskoisena. Tämä suuresti fanittamani toimittajan haastatelu meinasi mennä aivan puihin oman jännitykseni takia. Vedin sitten puolen tunnin monologin Venäjästä ja vasta sen jälkeen kykenin ajattelemaan järkevästi opinnäytetyöhöni liittyviä kysymyksiä.

Huomaan ensimmäistä kertaa hallitsevani stressiä ja suhtaudun Venäjälle lähtemiseen hieman rauhallisemmin, kuin ensimmäisellä kerralla. Keskustelut puuttuvista kursseista ovat sangen mielenkiintoisia, mutta en suostu panikoimaan. Mietin pitkään mitä haluan tehdä ja miten tärkeätä Venäjällä oleminen onkaan. Haluan päästä eroon Suomi-kuplasta ja oppia venäläiseen tapaan elää Venäjällä. Tämän maavalinnan lisäksi päätin kohdata suurimman pelkoni, joten ilmoittauduin kurssille ja lopetan pelkäämisen.

Vanhin ystäväni kysyi lähdenkö takaisin miehen takia ja aloin nauraa, koska se on niin kaukana todellisuudesta. Monella tapaa Venäjä on kylmä maa, etenkin ulkomaalaiselle. Pärjään Venäjällä ilman kenenkään lompakkoa tai valmista suhdeverkostoa, koska olen päättänyt pärjätä omillani. Psykologikaverini sanoi, ettei ole koskaan tavannut niin itsenäistä ja kovaa naista, joka on samalla epäitsekäs. Jos ei ymmärrä antaa Venäjällä, ei myöskään saa luottamusta ja apua. Mielestäni suurena erona on aika ja erityisesti oman ajan antamista ilman kalenteriin sovittamista. En pysty elämään ilman sitä ajattelutapaa.

Tammikuun ensimmäisiin juttuihin kuului Aikapankin toiminnasta ollut artikkeli, siitä lähtenyt keskustelu avasi silmäni venäläisen Aikapankin suhteen. Se on jo olemassa, mutta saadakseen palveluksia ja apua elämässä, pitää pyytää sitä. Hienointa mitä olen oppinut Venäjällä olemisessa, on ehdottomasti oman kuolevaisuuden ja rajallisuuden myöntäminen ääneen.