Rakas matkalaukkuni

Edellisestä kerrasta paljon viisastuneena, otan Venäjälle vain yhden laukun. Lähtiessäni tammikuussa pakkasin talvea ja kevättä varten, mutta kevät ei koskaan saapunut Petroskoihin. Pakkaaminen itsessään on ilmeisesti taitolaji ja opin vasta hahmottamaan mitä oikeasti tarvitsen ja käytän ollessani matkalla. Yhden hyvin kylmän talven jälkeen voin sanoa aamutakin, villasukkien ja ohuen villatakin olevan ne kolme tärkeintä vaatetta.

Olen myös ymmärtänyt suomalaisen pukeutumistavan olevan se väärä tapa pukeutua, jos haluaa sopeutua työkulttuuriin. Tällä kertaa jätän uskolliset Camelit kotiin ja otan mustat korolliset saappaat. Haluan vaatteideni viestivän pätevä opettaja, en suomalainen juntti. Tiivistettynä käytän siis juhlavaatteita ja jos sain työkaverin kateelliseksi, se oli merkki onnistuneesta pukeutumisesta. Viime keväänä eniten huomiota herätti halpamerkki Zollan harmaa takki, ostin sen talven alennusmyynneistä. Se on turkiksen näköinen yliampuva takki ja jännä kyllä, asenteeni muuttuu venäläisemmäksi se takki päällä.

Testailen uusimpia kokonaisuuksia Tupla-Nollan edessä ja hänen reaktioistaan päätellen käytän myös vaatetta Venäjällä. Korot eivät ole se mun juttu, joten sitä ihmettä hän ei tule näkemään. Voisin vaikka vannoa hänen syntyneen 12 sentin korot jaloissaan.

Kengistä kirjoihin, vaihdoin kirppispöydän ensi viikolle eli upeita kirjojani voi siis tulla ostamaan Valtterin kirppikselle lauantaina 8.syyskuuta. Kirjani menevät samaan kategoriaan kuin artikkelini, koska voin puhua niistä loputtomasti. Pari kuukautta sitten ollessani elämäni hienoimmassa työharjoitteluhaastattelussa, puhuin tunnin ajan portfolioni kuvista, haastateltavista ja sanoista. Katson tilannettani sitten uudestaan Pietarin jälkeen ja mietin todella pitkään haluanko olla Suomessa juuri sen harjoittelupaikan takia.

Keväällä haen kahta stipendiä ja aloitan uudet kieliopinnot niiden rahoittamana. Ilmaista opiskelua alkaa arvostamaan, kun näkee ulkomaisten yliopistojen lukukausimaksut. Etenkin pakollisten kielitasojen kurssit ovat todella hintavia, joten keksin googlata erilailla hakusanoilla stipendejä. Löysin eräästä stipendilistasta jopa afroamerikkalaisille toimittajanaisille tarkoitetun stipendin. Valitettavasti monessa kielistipendissä oli tiettyyn uskontokuntaan kuuluminen valintakriteerinä.

Tämä suuri kiinnostus lähteä lyhyemmälle kielikurssille juuri ensi vuonna johtuu passistani, koska menemällä yhteen maahan suljen monia maita pois. Joudun oikeasti miettimään mitkä maat ovat sodassa keskenään ja mihin pääsen leimoja täynnä olevalla passillani. Se on enemmänkin kuin sen arvoista. Se on Pyhän maan koskettamista ja keskisormen näyttämistä eksälleni.

Kirppis 8.9 HUOM Päivä vaihtui

Myyn kirjojani ja Richmondin siskon lahjoittamia mekkoja lauantaina 8.syyskuuta Valtterin kirppiksellä.

Tutkintosukupolvi

Tunnen käyväni samoja keskusteluita samasta aiheesta eri ihmisten kanssa. Vaihtolukukautta Hollannissa viettänyt venäläinen kaverini palasi päättäväisempänä kuin koskaan Helsinkiin. Hän haluaa oppia suomea ja löytää harjoittelupaikan Helsingistä. (Tosin Hollannissa kaikki oli paremmin ja seinäkiipeily oli ilmaista opiskelijoille, mutta se siitä.) Suomeen töiden perässä muuttanut liettualainen Tupla-Nolla on päättänyt sopeutua suomenruotsalaiseen kulttuuriin, koska ruotsi kuulostaa niin paljon kivemmalta. Molemmilla on jo yhdet korkeakoulututkinnot takanaan, mutta kuten Tupla-Nolla sen asetteli: "Liettualaisella tutkinnolla ei tee mitään, etenkään humanistisella".

Anna-Sofia Bernerin pohdinta tämän sukupolven tilanteesta sunnuntain Hesarissa kertoo myös minusta. Olen valmistunut laman aikaan nyt kahdesti, tehnyt lukemattomia ilmaisia harjoitteluita opintojen takia, mietin miten maksan opintolainan korkoja ja asun vanhempieni talossa. Kaikki vain saadakseni koulutusta, koulutusta vastaavaa työtä ja ehkä sosiaalisen elämän.

En ole mielestäni valitseva työpaikkojen suhteen, kunhan ne ovat edes jotenkin opiskelemaltani alalta. Olin lievästi järkyttynyt kurssikaverin kommentoidessa tulevaa harjoittelupaikkaani Pietarissa, koska hän ei voisi kuvitella alentuvansa opettamaan vain ollakseen Pietarissa. Itse ajattelen sen toisinpäin, menen opettamaan ja samalla toteutan unelman talvisesta Pietarista. Eniten halusin Murmanskin paikkaa, mutta en osaa sujuvaa venäjää. Tähän vapaaseen paikkaan Murmanskissa samainen henkilö totesi, ettei kukaan mene sinne selvistä syistä.

Pietari on kuin Rooma, kukaan ei oikeasti ole sieltä kotoisin ja maahanmuuttajat väittävät olevansa venäläisiä (tai Rooman tapauksessa italialaisia). Mitä voin sanoa? En ole sydämeltäni pietarilainen, olen pienten kaupunkien puolella.

Omalta kohdaltani Venäjä-kiinnostus kestää vielä kauan, koska en usko saavani eläkettä Suomesta tai Euroopan nousevan lamasta. En elä mitenkään ihailtavaa elämää tai positiivisen asenteeni voittavan kaikki esteet (oikeasti kuulin molemmat samana päivänä). Passissani on viisumitarroja, koska ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Toisaalta en ole koskaan halunnut omistusasuntoa, avioliittoa tai lapsia.

Olen se makea täti, joka aina välillä kääntyy Suomessa tuoden hassuja leluja.

Глаза́ боя́тся, а ру́ки де́лают.
You never know what you can do till you try.
Literal: Eyes are afraid, but hands are doing the job.

Kynä kauniissa kädessä

Venäjällä oppii laskemaan. Lähtiessäni takaisin kuuden viikon kuluttua, olen päässyt harjoittelemaan hidasta laskemista. Tuli hieman sellainen olo, ettei yliopistomaailma ole byrokratiavapaata aluetta. Uskon ja toivon saavani kutsun ennen vuokranmaksun alkamista.

Kuvan etualalla ei ole journalistiikan uusin teos, se on muistiinpanovihkoni graafikkokaverini kuvittamana. Kuten tulen toteamaan, oli hieman pitkä päivä saman pöydän ääressä.

Suorittaessani viimeisiä kursseja, huomaan kaipaavani taaksejääneitä tottumuksia. Vietän viimeisiä hetkiä toimitusluokassa Hesaria selaillen, keskustelemassa veden juonnin tärkeydestä ja suunnittelemassa minkä kirjan kukin kirjoittaa. Eniten jään kaipaamaan muilta saamaani inspiraatiota ja tukea, koska ilman kilpailua ja puskemista kurssien läpi en olisi tässä. Moni jäi matkan varrella monesta eri syystä, ehkä täytyy olla hieman hullu tässä ammatissa. Mielestäni tärkeintä on verkostautuminen ja jatkuva puhuminen. En koskaan ollut koulussa opiskelemassa, olin siellä luomassa suhteita ja oppimassa miten muut työskentelevät.

Olen aikaisemmin kirjoittanut, että valitsin opiskelualan väärin ja huomasin karun totuuden vasta myöhemmin. Opiskelu ja tutkinnon suorittaminen eivät avaa ovia itsestään. Vain harva toimittajakavereistani jää toimittajaksi, moni suuntaa muulle alalle tai mediakentän toiselle laidalle. Itselleni on alusta lähtien ollut selvää, että keskityn uutistyöhön ja tiettyihin maihin. Muistan sanoneeni kaksi vuotta sitten, että musta tulee sotatoimittaja ja huulipunasta mä en kirjoita. (Tosin näin jälkikäteen ajatellen olisin voinut hieman pehmittää ajatustani koulutusohjelman päällikön edessä, mutta sanoistani huolimatta sain opiskelupaikan haastattelun perusteella.)

Ja mitä tulee kirjoittamiseen, se on aina läsnä jokapäiväisessä elämässäni. Huolestuttavaa on tavata toimittajakoulutuksessa olevia tulevia kirjoittajia, joille kirjoittaminen on pakko. Kirjoittaminen on todella vaikeata ja vaatii paljon pitkäjänteistä harjoittelua sekä uteliaisuutta. Voisin tietysti heittää tähän horoskooppikortin ja sanoa utealiaisuuden johtuvan siitä, mutta oikeasti haluan vain tietää kaikesta kaiken. Tästä tulee huono ominaisuus silloin, kun en osaa päästää irti ideastani tai tutkimuskohteesta. Tuoreena esimerkkinä päätin kirjoittaa talouslehden esittelyn venäläisestä Kommersantista ja neljän tunnin jälkeen olin saanut puristettua sivun verran tekstiä. Pakko mennä läpi harmaan kiven.

En tiedä missä olen Pietarin kokemuksen jälkeen, mutta uskoisin elämäni yhä tiivistyvän vaaleanpunaiseen matkalaukkuun. En enää kaipaa omia huonekaluja, vaatekaappia tai edes kirjojen ostamista. Olen ymmärtänyt kodin olevan luonani, olin sitten missä päin maailmaa tahansa.

Rentoutumista

Kahden viikon ajan olen keskittynyt kuvassa vangittuun projektiini, suureen murheenkryyniin eli opinnäytetyöhöni. Laskin kirjoittaneeni johdannon (ja sen mukana koko opinnäytetyön tavoitteen) yhdeksän kertaa uudestaan. Palattuani Samarasta takaisin omaan arkeeni ja koneen äärelle, deletoin tekstiä hokien tämä on kammottavaa paskaa. Ennen Samaraa, istuessani kesäyliopiston opinnäytetyökurssilla, en tiennyt miten pääsisin yli valkoisen sivun kauhusta. Ensimmäinen versio piti palauttaa viisi viikkoa siitä hetkestä ja ottaen huomioon kolmen viikon Samaran työleirin, olin aivan kusessa. Ne 15+7 sivua olivat tulosta itkemisestä, hikoilemisesta ja selkänahasta.

Nykyiseen tekstiin olen todella tyytyväinen, lähinnä kiitos hienojen haastateltavien kommenttien. Viime viikolla tehdessäni viimeisiä haastatteluita ja kokiessani sen jännityksen ennen haastattelua, ymmärsin todella rakastavani kirjoittamista ja ihmisten tapaamista. Tosin olisin voinut valita sellaisen aiheen, mistä olisi kirjallisuutta ja joku muu olisi tutkinut aihetta. Teen joskus asioita liian hankalalla tavalla, mutta saatuani idean en osaa päästää irti. Näin yllättäen aiheeseen liittyvät tulevaisuuden media, Venäjä ja kielet.

Kun haastattelen muita toimittajia, etenkin suuresti ihailemiani sellaisia, en osaa toimia normaalilla tavalla. Haastattelemaan oppii ainoastaan haastattelemalla ja löytämällä oman tavan rentoutua, rikkoa jää ja saamaan irti jotain uutta (tässä tapauksessa sellaista kirjan ulkopuolista kommenttia).

Ensimmäisen haastateltavan kohdalla hän rentoutui, kun kerroin olleeni myyjänä vegaanikaupassa ja avoimesti lihansyöjä. Vertasin tätä kokemusta hänen uskontotaustaansa eri seurakuntalehden päätoimittajana. Valitettavasti monet suhtautuvat paremmin, kun sanon olevani ortodoksi ja uskoisin hänen kokevan arvostelua vääräuskoisena. Tämä suuresti fanittamani toimittajan haastatelu meinasi mennä aivan puihin oman jännitykseni takia. Vedin sitten puolen tunnin monologin Venäjästä ja vasta sen jälkeen kykenin ajattelemaan järkevästi opinnäytetyöhöni liittyviä kysymyksiä.

Huomaan ensimmäistä kertaa hallitsevani stressiä ja suhtaudun Venäjälle lähtemiseen hieman rauhallisemmin, kuin ensimmäisellä kerralla. Keskustelut puuttuvista kursseista ovat sangen mielenkiintoisia, mutta en suostu panikoimaan. Mietin pitkään mitä haluan tehdä ja miten tärkeätä Venäjällä oleminen onkaan. Haluan päästä eroon Suomi-kuplasta ja oppia venäläiseen tapaan elää Venäjällä. Tämän maavalinnan lisäksi päätin kohdata suurimman pelkoni, joten ilmoittauduin kurssille ja lopetan pelkäämisen.

Vanhin ystäväni kysyi lähdenkö takaisin miehen takia ja aloin nauraa, koska se on niin kaukana todellisuudesta. Monella tapaa Venäjä on kylmä maa, etenkin ulkomaalaiselle. Pärjään Venäjällä ilman kenenkään lompakkoa tai valmista suhdeverkostoa, koska olen päättänyt pärjätä omillani. Psykologikaverini sanoi, ettei ole koskaan tavannut niin itsenäistä ja kovaa naista, joka on samalla epäitsekäs. Jos ei ymmärrä antaa Venäjällä, ei myöskään saa luottamusta ja apua. Mielestäni suurena erona on aika ja erityisesti oman ajan antamista ilman kalenteriin sovittamista. En pysty elämään ilman sitä ajattelutapaa.

Tammikuun ensimmäisiin juttuihin kuului Aikapankin toiminnasta ollut artikkeli, siitä lähtenyt keskustelu avasi silmäni venäläisen Aikapankin suhteen. Se on jo olemassa, mutta saadakseen palveluksia ja apua elämässä, pitää pyytää sitä. Hienointa mitä olen oppinut Venäjällä olemisessa, on ehdottomasti oman kuolevaisuuden ja rajallisuuden myöntäminen ääneen.