Luokkakaverini kysyi mitä lähteminen vaatii. Hän pelkäsi ulkomailla suoritettavan harjoittelun tarkoittavan vuokra-asunnosta luopumista, huonekalujen päätymistä vanhempien varastoon ja viherkasvien kuolemista.
Ajatus lähtemisestä kyti viitisen vuotta, en koskaan ajatellut lähteväni Venäjälle. Olen varmasti maininnut Venäjän olleen suuri henkilökohtaisen elämäni mörkö, mutta samalla se kiehtoi suunnattomasti. Tavallaan halusin aloittaa uuden vuosikymmenen tietäen mistä tulen, minkälainen olen ja minne haluan oikeasti mennä elämässä. Mutta palaan nyt keskustelun alkuun eli vastaukseni ensimmäisiin sanoihin.
Sanoin olleeni onneton, tiesin miltä vakituisessa työpaikassa oleminen tuntui ja miten asunnon vaihtaminen ei parantanut juurettomuutta. Ollessani koulukaveriani vanhempi, olin jo saavuttanut tiettyjä asioita. Takana oli jo vuosien työhistoria, tutkintoja ja lyhyitä oleskeluita Italiassa ja Kreikassa. Tunsin aina eläväni väärän ihmisen elämää, etenkin Kruununhaassa eläminen oli kaukana onnesta. Surullisinta oli kuulla pari viikkoa sitten entisen opettajani suusta, että hän oli onnellinen lähdöstäni Venäjälle, koska olin niin epävarma opiskeluista ja onneton. Koulujuttujen kirjoittaminen ei vastannut odotuksiani opiskelusta ja halusin nopeasti harjoitteluun nähdäkseni oliko journalismi kutsumukseni. Päätös lähtemisestä tapahtui hieman vahingossa, koska aluksi hain harjoittelupaikkaa Kreikasta ja Kyprokselta. Sanomalehdet eivät halunneet tehdä kirjallista harjoittelusopimusta, vaikka pari kyselyä menivät pitkälle asti.
Karjalan tasavalta tuli oikeaan aikaan elämääni ja kaikki käytännön asiat vain sujuivat itsestään. Päästin irti vaatteista, viherkasveista (niillä oli porttikielto vanhemmilleni, joten jaoin ne Facebookissa koulukavereilleni), orkideat heitin roskiin (viiden vuoden jälkeen en voinut enää antaa niitä kenellekään muulle) ja huonekalut palasivat vanhemmilleni (oi sitä riemua). Saunassa olevasta pesukoneesta kuulen vieläkin. Pointtini on kumminkin se, että ympäristö mahdollisti muutoksen tavaroiden suhteen. Reaktiot lähtööni menivät laidasta laitaan, mutta tärkeintä oli muistaa, ettei se ollut kenenkään muun päätös. Olen monta kertaa kirjoittanut Venäjän olevan vihaa herättävä sana. Sanomalla ääneen lähtöaikeeni aiheutin analysointia mielenterveydestäni tuntemattomien keskuudessa. Myöhemmin olen miettinyt, että muut maat olisivat uponneet paremmin kavereihini ja tuntemattomiin. Halusin kumminkin itse tehdä omat johtopäätökset Venäjästä ja matkustella eri tasavalloissa nähdäkseni mitä Venäjä on.
En mitenkään mystisesti yhdessä viikossa tai edes kuukaudessa löytänyt itseäni, sopeutunut maahan tai edes pitänyt Karjalan tasavallasta. Olin pettynyt ja vihainen tasavallan kielitilanteesta, kunnes ymmärsin kielen olevan kotiasia. Venäjä eroaa monin tavoin Suomen vähemmistökielten kieliympäristöstä, koska pääkaupunkiseudulla kuulee monia kieliä. Maassa maan tavalla tarkoittaa Suomessa huuda helvetin kovaa omalla kielelläsi, Venäjällä kieltä ei puhuta muiden kuullen. (Tosin jos olet itsepäinen suomalainen.) Kuvittelin Karjalan tasavallan olevan idyllinen kielipesä, jossa oppisin livviä. Tämä mielikuva siis murskaantui ensimmäisen viikon aikana. On vaikeaa olla vieraassa maassa kielitaidottomana ilman apua.
Karjala opetti todella paljon elämästä ja huomasin selviäni pitämällä kiinni positiivisesta asenteesta. Venäläinen kaverini, joka vanhempien luona asuin, kysyi viime kuussa kadunko Petroskoita? En hetkeäkään. Se oli jokaisen itkun, ahdistuksen ja turhautumisen arvoista. Röökistä lainatakseni: hyppään aina silmät kiinni veteen. Tähän tosin vastasin, ettei ole muuta tapaa elää.
Hieman on sellainen kutina, että olen jo aivopessyt koulukaverini menemään harjoitteluun Karjalan Sanomiin. Oli se vaan niin hieno kokemus.
