Viimeinen kello

Rikkoessani omia lupauksia kauniin tasaiseen tahtiin, huomaan saavuttaneeni kaiken saavuttamisen arvoisen. En koskenut kivijalkaa, mutta kosketin venäläistä sieluani ja ymmärsin elävän perheen olevan paljon tärkeämpää, kuin kuolleen. Viimeiset päivät vietin puhuen lähinnä itsestäni ja kokemuksistani, koskettavista asioista ja raivostuttavista seikoista. En koskaan tule todella ymmärtämään venäläisyyttä tai hierarkista kulttuuria. Ehkä se menee samaan laatikkoon kirjoittamiseni kanssa, sitä ei voi kukaan muu ymmärtää, kuin sen eläjä. Olen oppinut, etten voi miellyttää kirjoittamisellani jokaista, mutta voin koskettaa ja muuttaa edes sen pienen hetken.

Tulin Karjalaan löytääkseni juureni, mutta ymmärsin myös etten halua juurtua tänne. Olen kotona ollessani Petroskoissa, koska uudessa ympäristössäni olevat ihmiset tekevät kodin. Tärkeintä kumminkin on, että pidän itsestäni Venäjällä. Olen sopeutunut kielimuurista huolimatta ja oppinut elämään pienessä kaupungissa. En olisi koskaan uskonut viihtyväni näin pienessä paikassa, mutta aivan rehellisesti sanottuna en näe tulevaisuuttani Karjalassa. Tieni vie jonnekin aivan muualle, mutta oli hienoa rikkoa Venäjä-kupla ja nähdä mitä rajan takainen Karjala on nykypäivänä.

Mitä jään kaipaamaan? Ihmisiä, katuja ja mautonta Varkauden porttia. Jään kaipaamaan itseäni, koska sain mahdollisuuden aloittaa aivan alusta ja tulla toiseksi ihmiseksi. En tiedä kuinka paljon olen menettänyt entisestä verkostostani, mutta toivon muutoksen olevan hyvästä. Ennen tätä matkaa en ollut ymmärtänyt kuinka vaikeata on kysyä mitä kuuluu? Sellaista ei ajattele ennen lähtemistä, koska uuden arjen eläminen on niin kaukainen ajatus. En tiedä minkälainen arki odottaa Helsingissä, mutta tiedän kokevani kulttuurishokin.

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi päivääkään pois tästä kokemuksesta ja uskon näiden kokemusten muuttaneen ajatusmaailmaani. Kohtasin oman osuuteni avoimesta rasismista, ylenkatsomisesta ja väheksynnästä. En kumminkaan anna sen muuttaa käsitystäni Venäjästä ja matkan varrella tapaamistani ihmisistä, jotka tekivät kaikkensa pitääkseen yllä hyvää Venäjä-kuvaa. Kaikessa on lihaa, ihmiset puhuvat sitkeästi vain venäjää ja pulut eivät väistä. Opin syömään sisäelimiä, ymmärtämään venäjää ja seuraamaan pulun tietä.

En ole kohdannut korruptiota tai edes kuullut sellaisesta, mutta ilmeisesti asiat ovat huonolla tolalla korruption ollessa niin minimaalista. Ukrainassa asunut venäläinen kaverini päivitteli, kuinka hän ei saanut lahjomalla lääkärintodistusta näöstään. (Hänen näkönsä ei ole ajokorttiin vaadittavan näön rajoissa, laseista huolimatta.) Lopulta hän meni Sortavalaan tutulle lääkärille ja sai vaadittavan todistuksen. Haluan uskoa muutoksen lähtevän ihmisistä ja ehkä tässä tapauksessa hänellä oli paljon muutosvastarintaa.

Ehkä Karjalaan matkustaville neuvoisin kunnioittamaan maan uskontoja, tapoja ja kieltä. Tämä ei ole tasa-arvoinen maa ja uskonnolla on näkyvä rooli. Mielestäni Venäjälle ei kannata tulla tekemään omaa oloaan huonoksi, jos ei ymmärrä miksi ortodoksissa kirkossa pitää peittää tukka. Vasta-argumenttina sain tältä korkeastikoulutetulta suomalaiselta nuorelta naiselta, että miehetkään eivät laita huivia. Tunsin myötähäpeää, raivoa ja sääliä. Hänen kaulassa roikkunut huivi viestitti kaikille muille, että suomalainen ei kunnioita tätä uskontoa. Eivät suomalaiset ole parempaa kansaa, joka tulee pelastamaan köyhyydessä eläviä venäläisiä. Tämän rikkaampaa maata ei ole olemassa ja on sääli, jos ei halua tulla rikkaaksi.

Viimeisen kellon soidessa myös tälle lähtijälle, raahaan kasvaneen omaisuuteni junaan ja suuntaan kohti kaupungin valoja. Pietari, oi sinä veijari!

Härän keuhkoja ja maksaa

Elämää parhaimmillaan mansikkapellon vieressä.

Aloittaessani aivan uuden kappaleen elämässäni (tasan viikon kuluttua), jään haikeana miettimään viittä kuukautta juurillani. Odotin liikaa tältä ajalta ja olin kuvitellut sen olevan kaikkea muuta, kuin mitä se oli.

Tapasin hienoja ihmisiä, aivan uskomattomia kusipäitä, opin kirjoittamaan ja huomasin rakastavani tätä maata. Olen saanut osakseni niin suurta luottamusta, rakkautta ja ystävällisyyttä, etten tiennyt sen olevan mahdollista.

En halua kirjoittaa negatiivista asioista, koska tässä työssä saa niin paljon paskaa päällensä, ettei siinä vellominen ole sen arvoista. Olen oppinut luottamaan ainoastaan itseeni työtilanteissa ja kuvaamaan itse. Olen kokenut kaiken kantapään kautta, tehnyt kaikki mahdolliset virheet ja kokenut avointa rasismia. Se sattuu hyvin paljon, koska en näe itseäni erilaisena. Osa perheestäni on täällä ja jännästi olen muuttunut monen suomalaisen silmissä ryssäksi. Toisaalta sillä ei ole enää merkitystä, koska vietän kolme kuukautta Suomessa ja se on siinä. Vuosi tästä ja toteutan suurimman unelmani: olen liivit päällä Kabulissa. Se on mun juttu siinä missä valkoinen Marimekon laukkuni tai Israel.

En voisi kuvitella asuvani enää yksin Helsingin keskustassa, koska elämäni on kahdessa matkalaukussa ja niin on hyvä. Haluan kirjoittaa ja se on addiktioni, en tarvitse mitään muuta. Haluan tavata Nicholas D. Kristofin ja kiittää häntä työstään, koska hänen ansiostaan löysin uuden ulottuvuuden journalismista.

Olen oppinut paljon työetiikasta ja tärkeintä on ymmärtää edustavansa sitä tiettyä mediaa. En koe olevani tuote tai sitä tätä toimittaja, koska olen tietyssä asemassa. Elämäni ei ala lähdettyäni töistä, ei todellakaan. Jos haluaa tehdä tätä työtä, pitää ymmärtää edustavansa 24/7. Törmäsin pariin ikävään tapaukseen tällä viikolla ja näiden tapahtumien takia aloin miettimään omaa etiikkaani. On todella ikävää käydä keskusteluita päätoimittajan kanssa julkaistaanko juttu vai ei. Lopulta kaksi juttua kokivat delete-napin pyyhkäisyn. En halua liittää nimeäni mihinkään sellaiseen, mikä ei ole sen arvoista ja mistä en voisi olla ylpeä.

Uskoisin taustalla olevan lähtökohtani, koska en osannut kirjoittaa ja haluan olla parempi valitsemallani tiellä. Se ei ollut oletettu tieni ja olen joutunut miettimään olenko aivan varma tästä siirrosta. On vain pakko menestyä ja näyttää epäilijöille olevansa aivan helvetin hyvä toimittaja. Elämää pitää kulkea yksin ja se on ehkä se vaikein asia. Pelkään sieluni halkeavan Suomessa ja en rehellisesti sanottuna odota rajaa. Tiedän kenelle soitan ylittäessäni rajan, kenet näen ensimmäisenä ja kenen elämän sain menemään raiteiltaan lähtiessäni Venäjälle. Hieman huomaamattomasti toimin esikuvana ja näytin pelottomuutta lähtiessäni Venäjälle, maahan minkä kieltä en puhunut ja maahan, mikä oli vaikuttanut elämääni niin negatiivisesti.

Ja kuten usein elämässä, pahimmat pelot kohtaa huomaamattaan. Silmieni nähdessä ainoastaan pastaa ja jauhelihaa, todellisuudessa voitin ruokaan liittyvän pelon syödessäni pastaa härän keuhkojen ja maksan kera. Paluuta entiseen ei enää ollut, löysin uuden lempiruokani.

Ollako vai eikö suokana?

Aloin miettimään omaa työprosessiani ja huomasin jo kehittäneeni itselleni sopivimman tavan kirjoittaa toimitusympäristössä. Kotona kirjoittaminen on sitten aivan eri asia, mutta keskityn nyt tähän työympäristöön.

Pöytäni näyttää kirjoittamisen ajan hieman kaoottiselta, koska täytän sen ostamillani isoilla vesipulloilla (vettä ei nyt näin yllättäen saa hanasta), epämääräisillä kasoilla käärepapereihin piiloitetuilla jauhetuilla purkilla (voittaa keksien syömisen kirjoittamisen aikana) ja kuvassa olevaa Cosmopolitania en pysty mitenkään selittämään. Olen sellainen fashionista, joka ostaa muotilehtiä hamstraatakseen pieniä näytteitä. (Taitaa mennä siihen hieman säälittävää toimintaa -kategoriaan.) Milanon lentokentän lehtihyllyt, love love.

Ja pysyäkseni aiheessa kirjoittaminen, en puhu kirjoittaessani tai halua ympärilläni olevan liikettä, koska se hermostuttaa. Se pitää olla vain minä, koneen humina ja epämukavat kuulokkeet korvakäytävissä. Huomaan haastattelevani paremmin ja en enää korota ääntäni kysyessäni tai naura. Sitä nauramista teki pahaa kuunnella, oikein korvissa soi. Opin sunnuntaina tehdessäni lyhyitä haastatteluita, että tuuli sattuu aivan liikaa korviin ja olisi pitänyt tajuta sen kuuluvan nauhalla. Ainakaan en enää laita sormea mikrofonin eteen tai jätä kännykän muistiin vanhoja nauhoituksia, koska ne vievät turhaan muistia.

Välillä mietin ovatko kuvatekstit ja otsikot aivan kammottavaa paskaa, koska yritän änkeä (merkkimäärän tullessa vastaan) kaiken muun tiedon juuri nippelitietoa pursuaviin kuvateksteihin ja nasevaan otsikkoon. Haastavinta kirjoittamisessa ovat faktojen oikeellisuus ja se kuinka paljon voi luottaa tulkin tulkkaukseen, jos työskentelee erikielisessä ympäristössä ja ei puhu maan kieltä. Olen liian riippuvainen tulkkauksesta ja se kieltämättä ottaa päähän, koska en pysty luottamaan sanaston oikeellisuuteen. Varmuuden vuoksi kirjoitan epäilyttävät sanat venäjäksi, jos vain mahdollista.

Se sanojen ja faktojen epävarmuus vaikuttaa tekstiin, koska jätän kysymysmerkilliset kohdat kokonaan pois ja joskus joudun jatkamaan jutuntekoa etsimällä uutta tietoa, lisähaastateltavan tai pyytämään työkaveria soittamaan jonnekin varmistaakseen tiedon. Sellainen tulkin kääntämiseen luottaminen voi joskus aiheuttaa kunnon sopan ja suokana-sana oli sellainen, mikä sai aikaan soittorumban metsästysministerille. Lopulta en muuttanut juttuun kirjoittamaani faktaa suokanoista, koska tulkki oli kääntänyt linnun nimen suokanaksi ja tein päätöksen pitää sen sanan metsästysaiheisessa jutussani.

Sunnuntaina oli myös ensimmäinen kerta, kun reportaasin kirjoittamisen lisäksi kuvasin päivän ajan. Hyppimiseni varmasti vaikutti sekopäiseltä ja olin aivan kuollut päästessäni kotiin. Multi-tasking päivä, en voi muuta sanoa.

Suklaasydämeni

Hieno venäläinen kokemus Petroskoin thö aukiolla, Kirovin aukiolla ja rinnassa tietysti Yrjön ristin värit. Kolmen tunnin odottelun jälkeen katsoimme vain paraatin ensimmäiset ryhmät.

Ottolinan juustokakku ja oikeaoikea kahvi poistavat huonon ilman aiheuttaman känkkäränkän. Jään kaipaamaan Ottolinan henkilökuntaa, suklaasydämiä ja maitovaahtoon piirrettyjä pieniä eläimiä.

Tällä viikolla tapahtunutta:
- Mielestäni jokaisen tulisi kokea venäläinen paraati. Muiden katsoessa paraatia ja voitonpäivän juhlintaa, tuijottelin asevarustelua ja poliisien aseistusta. Tosin kannattaa olla huutamatta suomeksi, jos ei halua kiinnittää mustiin pukeutuneiden huomiota. Live and learn -laatikkoon mennyt kokemus.
- Eräs läheisimpiin ystäviini kuuluva on lääkäri ja vaikka lääkäri on paras ystävä ikinä, on välillä ärsyttävää yrittää keskustella tapahtuneesta tai tunteista kuulematta kaikelle lääketieteellistä selitystä.
- Ollessani todella allerginen, tämä kyseinen ystävä omin päin kirjoitti reseptin, vei kädestä pitäen apteekkiin ja löi sellaisen lääkkeen käteen, että oksat pois! Mahtava olo.
- Pitkien vapaiden jälkeen lauantaityöskentely tuntui ihan kivalta vaihtelulta. (Just joo.)
- Lähtiessäni jo kahden viikon kuluttua annoin päätoimittajalle palautetta tästä viiden kuukauden jaksosta. Hän ei siis pyytänyt palautetta, mutta katsoin asiakseni kertoa kohtaamistani haasteista venäläisessä työkulttuurissa ja elämästä rajan tällä puolen. Hän tosin sanoi hienosti, että pitää olla rohkea ja peloton tullessa tänne harjoitteluun. (Olisin tietysti voinut opiskella kieltä, käydä maassa lomalla ja lukea edes yhden kirjan tapakulttuurista. Mutta toisaalta, se olisi vienyt ilon kaikesta sähläyksestä, väärinymmärryksistä ja tuijottamisesta.)
- Lauantait ovat muuten hyvin rankkoja päiviä pitämäni keskustelukurssin takia, koska puhun noin neljän tunnin ajan. Kaipaan Sisua, oikeasti kaipaan.

Aiheessamme mitä kaikkea kaipaan, haluaisin viettää lauantaiaamuni kirppiksellä, istua Richmondin kanssa Tervasaaressa ja seurata valkoisten liljojen kasvamista. Pitää aina kaivata jotain, jotta elämässä olisi jotain odottamisen arvoista.

Kumisaappaat

Lillittuani aikani ammeessa, aloin miettimään miten aivan liian pitkä aika viisi kuukautta onkaan. Huomasin siinä samalla haluavani lähteä pois, tehdä jotain uutta. Tämä paikka on jo niin nähty. Kun alan olemaan osa kalustoa, se on se oikea aika mennä eteenpäin.

Odotan suurella mielenkiinnolla kesää ja sen tuomia haasteita, eniten jännittää venäjän puhuminen ja uskon oppivani muodostamaan neljännen lauseeni. Osaan siis sanoa "Rakastan Liptonin mansikkateetä", "Puhun vain vähän venäjää" ja "Olen täällä yksin", joten hieno sanavarasto!

Tosin olen myös oppinut, ettei suora käännös suomen hienoista yhdyssanoista oikein toimi venäjäksi. Halusin sanoa käsinukke ja hienosti yhdistin sanat ruka (käsi) ja kukla (nukke), samanaikaisesti tein myös käsinukkeliikkeen oikealla kädelläni (käsinukkena toiminut ankka sanoi privjet). Tämä ei siis toiminut haluamallani tavalla ja myöhemmin kysyin työkavereiltani voiko sanan kääntää sanasta sanaan venäjäksi. Ei voi ja en nyt muista mikä hieno sana oli käsinukke.

Muita tämän viikon mielenkiintoisia sanakömmähdyksiä tuli haastateltavan etunimen kanssa. Kyseessä on venäläinen kaverini, jonka tunnen Dimitrinä. Kirjoitin siis hänen etunimensä Dimitri. Päätoimittaja kysyi luettuaan juttuni, että onko kyseessä ukrainalainen. (Tässä vaiheessa jo mietin onko hän seonnut, Dimitri mikä Dimitri.) Sitten selvisi Dimitrin ja Dmitrin olevan kaksi eri nimeä. Nauratti korjailla nettilehdessä ollutta versiota ja opin siis kysymään miten nimi kirjoitetaan, ihan kirjain kirjaimelta.

Alan myös tuttumaan muihin venäläisiin asioihin, kuten venäläiseen kalenteriin ja sen mielenkiintoisiin vapaisiin. Huomasin lauantaina lähettäessäni haastattelupyyntöjä, että saatan vaikuttaa hitusen päällekäyvältä toimittajalta. Toisaalta talvella aikaeron takia en viitsinyt lähettää yhtäkään mailia ennen lounasaikaa, koska ymmärsin aika pian yhdeksältä lähetetyn mailin olevan vastaanottajalla aikaeron takia jo seitsemältä. Tosin suomenvenäläisille tai Venäjällä asuneille sitä ei tarvinnut selitellä.

Venäjällä asuneita eri alan asiantuntijoita on aivan mahtavaa haastatella, koska he näkevät kulttuurieroista johtuneet asiat samasta näkökulmasta ja pystyn samaistumaan niihin kokemuksiin. Heille on myös helpompi selittää mitä voin laittaa juttuun ja mitä editoin. Keskustelin juuri tänään lehdistönvapaudesta, poliiseista (oli aivan pakko vetää se kortti esille katsottuani Lainvartijat-sarjaa netistä) ja miten Suomi-kuvani on muuttunut ollessani tällä puolen rajaa. Huomasin huhtikuussa suututtaneeni monen sanomalla ääneen, että mielestäni Venäjällä on turvallisempaa kuin Suomessa. Keskustelukumppanini olivat eri mieltä miliisien (nyk.poliisien) asemasta, koska se perustuu pelkoon ja korruptioon. En ole neljän kuukauden aikana kertaakaan pelännyt, kohdannut mitään negatiivista tai kokenut olevani uhattuna. Pakko vielä mainita tästä aiheesta, etteivät muualta tulleet nuoret miliisit ole kuin nuoria kukkakeppejä, mutta erikoisyksikön/armeijan/vanhemmat miliisit saavat veren pysähtymään. Petroskoissa on paljon etenkin armeijan miehiä ja en osaa selittää sitä heidän katsetta, se on marmorikuulan tuijottamista.

Nurmikolla istuessani selitin vielä erilaisesta työkulttuurista ja työntekijöiden asemasta, koska se on niin näkyvä osa venäläistä työkulttuuria ja myös tapakulttuuria. Venäjä on hyvin voimakkaasti hierarkinen yhteiskunta ja siihen statukseen (missä on ja mihin haluaa päästä) ei kuulu tietty helsinkiläisestä katukuvasta tuttu käytös. En ole nähnyt yhtäkään kännistä tyttöä, julkisesti kusevaa, oksentavaa tai porttikongissa lojuvaa piikittävää narkkaria. En tiedä koinko Helsingin jotenkin pumpulipaikkana ottaessani aivan turhia riskejä yksin liikkumisen tai alkoholin juomisen suhteen. Ympäristö muuttaa käytöstä ja en voisi kuvitellakaan olevani baarissa ryyppäämässä, käveleväni kumisaappaat jalassa tai väistäväni miestä.

Venäläinen työkulttuuri (kyllä, olen kirjoittamassa tästä aiheesta juttua) on niin erilaista ja se on mielestäni todella raakaa, koska maan ollessa niin suuri ja täynnä eri kansoja, on vain pakko menestyä. Huomasin eilen ajattelevani kuin suomalainen, että hei tiimityöskentelyä ja heitellään ideoita. Joo ei. Venäjä todella kasvattaa paksun nahan, itsenäisemmän otteen ja uskon siihen omaan tekemiseen. Hyvin pitkän, itkuisen ja kivisen matkan tarkoituksena on ymmärtää voivansa muuttaa maailmaa omalla jutullaan.

Musteen värinen lista

Haastatellessani hyvin erilaisia ihmisiä, huomaan aina uudestaan yllättyväni edessä olevista käänteistä. Kuten haastattelun peruuntumisesta, haastateltavan tehdessä korjailuehdotuksia (tästä siis olen oppinut jotain) ja kaikkein paras on sovitun ja tehdyn haastattelun kieltäminen. Törmäsin tähän viimeisempään tänään ja olen hyvin yllättynyt tästä käänteestä, koska kuvittelin sanojen I will make an article about this tarkoittavan aivan kaikessa yhteisymmärryksessä sovittua juttukeikkaa. En olisi koskaan uskonut kiroilevani kirkossa, mutta tuli sekin koettua. Mustalla listallani oli kuusi nimeä, nyt on sitten seitsemän.

Journalismin koulutusohjelmassa pitäisi ehdottomasti olla kurssi miten kohdata hankalat haastateltavat ennen ja jälkeen. Olen mielestäni tarkka sen suhteen ketä haastattelen ja jos on kyseessä rajatapaus, kyselen hieman minkälaisen henkilön kanssa olen tekemisissä. Tosin tämä tekniikka voi joskus kusta oikein kunnolla, mutta ajattelen sen johtuvan miellyttävästä persoonastani (haluan uskoa tähän) ja olen saanut mielenkiintoista tekstiä luettavakseni. Onneksi vain harvoin haastateltava kuvittelee meidän kirjoittavan jutun ja joudun korjaamaan minun ja vain minun kirjoittavan.

Pienistä piireistä ei siis ole mitenkään hyötyä ja yritän parhaani selvitä tästä viimeisestä kuukaudesta ilman uusia ryppyjä. Olisin tietysti voinut viettää tänään hukkaan heittämäni kaksi tuntia aivan muussa seurassa, mutta ainakin opin jotain.

Aiheessamme mitä kaikkea olen oppinut sanomalehtityöstä, tässä lista:

- Läheisiä ihmisiä tai heidän tuttujaan ei kannata haastatella, se ei toimi.
- Jos haastateltava tekee yhdet oharit hyvästä syystä, se on ok, mutta kahdet tai kolmet ilman hyvää syytä, silloin peru koko haastattelu. Nimimerkillä en perunut ja lopulta itkin.
- Yksi juttu per henkilö/paikka/tapahtuma on tarpeeksi, don´t push it. Maitoa saa muualtakin ja paljon helpommalla.
- Tee erittäin selväksi milloin haastattelu alkaa ja mikä on haastattelua.
- Annan valmiin jutun luettavaksi vain pyydettäessä ja silloinkin sanon, etten voi taata korjausten ehtivän printtiin jos lehti sulkeutuu. Googlaan koulut, tutkinnot, henkilöhistorian ja kaiken mahdollisen, en luota haastateltavan kertomaan etenkään jos ilmassa on epäröintiä.
- Kannattaa tajuta pelin henki. Mistä voi kirjoittaa, mistä ei ja haluaako nukkua riippumatossa vai hienossa omakotitalossa.

En rehellisesti sanottuna tiedä onko tämä lehtityö se mun juttu, mutta ainakin olen kokeillut sitä pienessä lehdessä. Tästä voi vain mennä ylös ja saada enemmän arvostusta, koska olen huomannut olevani enemmänkin sylkykuppina kuullessani ai teillä on vaan niin pieni levikki(ilmeisesti googlattu lehti ennen vastaamista mun mailiin), siis mikä lehti, annan haastatteluita vain Hesarille ja muuta mielenkiintoista. Monet eivät vaan tajua ettei se ole se levikki, se on se sosiaalinen media ja aiheet. Suomalainen sanomalehti ei ole niin tiukassa hihnassa, kuin valtamedia ja juttuaiheet ovat erilaisia. Ne kiinnostavat lukijoita huolimatta pienestä levikistä.

Voisin päättää tämän kirjoittamalla kyllä Karjala opettaa.