Pitkä hetki

Ollessani läsnä omassa elämässäni ja tehdessäni käsittämättömiä muutoksia (tähän menee kirjojeni myyminen), huomaan ettei elämäni ole enää Suomessa. Tässä tapauksessa totuus tuli kolmivuotiaan suusta, kuulin kuinka Anna-Malia on kotona ja lähtee taas. Olen kieltämättä aika lamaantunut Suomessa ja todella huomannut ihmisten menneen ohitseni. Se ei haittaa, koska en ole täällä heidän takiaan.

Olen joutunut keskelle niin ihmeellistä draamaa ja kiukuttelua, että haluan vain mennä Venäjälle piiloon. Tiedän viettäväni siellä tämän vuoden lisäksi kolme vuotta ja toteutan seuraavan yliopiston kautta suuren unelmani: Iranin. En tiedä onko se niin valitettavaa, että joudun viisumin takia opiskelemaan vielä enemmän. Toteutan unelmani itämaisista kieliopinnoista ja toivon aivojeni imaisevan pari uutta kieltä.

Ymmärsin istuessani Afganistanin tulevaisuutta käsittelevässä seminaarissa olevani parempi asiantuntija, kuin paikalle raahattu afgaanimies. Tutkijana hän puhui nuorten naisten ruohonjuuritason liikkeestä ja naisten nettikahvilasta, kumminkaan kertomatta tämän järjestön toimivan sosiaalisessa mediassa. Se Facebook-ryhmän vahvuus ja näkyvyys oli nimittäin se koko pointti. Hänen tehdessä asiavirheitä ja puhuessa keksin tämän hetkeä ennen seminaaria -tyylisesti, ymmärsin asiantuntijuuden olevan kaikkea muuta kuin sidottuna kansalaisuuteen tai ikään. Tästä inspiroituneena hain kirjastosta suomalaisen tutkijan kirjan Afganistanista. En ole vielä lukenut sitä, pöydälläni odottavat Saksan Suomessa olleista vankileireistä kertova kirja, pari opinnäytetyöhön liittyvää kirjaa ja nyt lukemani Venäjän historiakirja.

Aiheessamme seminaarit, olin kuuntelemassa kahta erittäin mielenkiintoista luentoa ulkomaan journalismista. Kahden ulkomaantoimittajan kertomukset Haitista ja Syyriasta olivat hienoa kuultavaa, sain monia käytännön vinkkejä tulevia matkojani varten. Tämä ilta johti elämäni top vitoseen menevään lopputulokseen, saavutin haaveni olla ulkomaantoimittajien yhdistyksen jäsen. Sen tervetuloa-mailin saaminen oli käsittämättömän hieno hetki elämässäni, koska olen tehnyt paljon töitä päästäkseni tähän pisteeseen.

Oli todella haastavaa ymmärtää asioiden etenevän hitaasti, koska haluan kaiken nopeasti. Olen ymmärtänyt ammattikorkeakoulun olevan aivan turha asia elämässäni, koska opin kirjoittamaan vasta kirjoittamalla viime keväänä. Näin jälkiviisaana voisin todeta, että olisi pitänyt lukea jotain aivan muuta ja vain päästä harjoitteluun lehteen oppiakseen enemmän alasta. Ainakin tiedän mitä on ingressi ja olen tavannut hienoja ihmisiä koulun kautta.

p.s. Myyn kirjojani elokuussa Hietsun kirppiksellä, laitan myöhemmin tarkan päivämäärän.

Mehiläispesä

Yritin surisuttaa ässää puristamalla etuhampaita yhteen. Säälittävä yritykseni matkia mehiläispesää sai suomenvenäläisen kaverini nauramaan. En siis ihan oikeasti kuule eroja ässien välillä, vaikka miten kuulisin suhinaa. Huomasin kulkevani satuhetken jälkeen kuin usvassa. En enää tunnistanut Kalliota tai hahmottanut etäisyyttä Kamppiin. Se ei haitannut, koska tiedän etten kuulu enää sinne.

Juurettomana on kieltämättä aika hienoa olla, koska ei tarvitse välittää omaisuudesta. Valtavana miinuksena täytyy sanoa, että tämän Venäjä-myönteisyyden kautta olen joutunut Venäjän asianajaksi. Suhtaudun hyvin voimakkaasti Venäjän vähemmistökieliin ja välillä mietin olenko edes oikeutettu puolustamaan livviä?

En ole kasvanut sellaisessa kieliympäristössä tai perheessä, jossa olisin kuullut vähemmistökieltä. Tiedän sen olevan kieleni hautaan saakka, muita opittuja kieliä tärkeämpi.

Kuvassa on ensimmäinen haastatteluni ja olen erittäin ylpeä sen ollessa livviksi.

Oma Mua numero 22, sivu 5.

Keskusteluita

Laukussani on aina täydellinen muistiinpanovihko, vihreä on muisto Karjalasta, musta on seuraava ja kaksi muuta odottavat ensi syksyä. (Kaikki vihot Tiger, Kamppi)

Olen viimeisen viikon aikana kokenut enemmän Helsinkiä, kuin kaikkina niinä vuosina kun olin helsinkiläinen. Olen käynyt niin epätodellisia keskusteluita, että välillä olen miettinyt lukeeko otsassani Vittuile mulle. Viime viikonloppuna istuin Tupla-Nollan kanssa baarissa ja rehtori tuli iskemään repliikillä Oletko säkin opettaja? Kaikki vittumaisimmat keskustelut alkavat aina niin viattomasti, kuten tämäkin.

Venäjällä olen kokenut ainoastaan ihailua sanoessani olevani toimittaja, Suomessa en. Tämä kyseinen rehtori hyökkäsi sanallisesti kimppuuni Mikä koulutus on antanut sulle oikeuden olla toimittaja -asenteella. Olen sanonut tämän miljoona kertaa ja sanon sen vielä kerran, media on oma valinta. Pienessä lehdessä saa (tai joutuu, miten sen ottaa) kirjoittamaan ja kuvaamaan omat jutut ilman kenenkään apua. Isoissa lehdissä voidaan antaa juttuaiheet ja haastateltavat valmiina, näkökulma mukaanluettuna. Se on oma valinta ja sellainen, jota ei alalla oleva (tässä tapauksessa kyseinen rehtori) koskaan kykene ymmärtämään.

En voi laittaa hänen töykeyttään kansalaisuuden piikkiin, koska kävin eilen toisen aivan absurdin keskustelun nepalilaisen todella mukavan toimittajan kanssa ja hänen ihmetyksensä aiheena oli kieltäytymiseni alkoholista. Hänen seuraava kysymyksensä oli varmaan hänen päässään erittäin luonteva, mutta miksi kukaan kysyisi olenko alkoholisti, koska en halua juoda? Tämä vielä jatkui hetken verran hänen sitten todetessa, etten ole suomalainen.

Ja aiheesaamme Helsinki-vuodatus, en kykene tai halua ymmärtää ei-Venäjällä käyneiden kaikkitietävää asennetta journalismista tai korruptiosta. Venäjä-vihaajat huomaa nopeasti, koska keskustelu on vitun ryssä-ämmä -asteella ja tästä kyseisestä keskustelusta tuli todella tulista sanoessani Venäjän olevan mulle tietoinen valinta. Haluan aina saavuttaa seuraavan askeleen elämässäni, koska en halua enää koskaan palata entiseen elämääni. Kieli ja koulutus, halu ymmärtää kulttuuria ja ihmisiä sekä korkeat realistiset tavoitteet. Valmistun tammikuussa ja vuoden kuluttua syksyllä suuntaan Venäjälle opiskelemaan kieltä ja journalismia.

Ennen tätä askelta otan monen monta askelta liittyen kouluun, kirjoittamiseen ja matkustamiseen. Kysyin itseltäni huhtikuisena kylmänä päivänä seisoessani rannassa, haluanko olla Suomessa ensi vuonna? En, en todellakaan, koska se ei ole Kabul. Suurin unelmani. Ilmoittauduin ulkoministeriön postituslistalle, käyn Afganistania käsittelevissä seminaareissa, lukemalla luen ja seuraan eri medioita, tein muslimimaassa elämistä tukevia valintoja jättämällä alkoholin ja sianlihan, opettelen venäjää ja totuttelen huiviin. Joskus henkiset askeleet vaativat enemmän ponnisteluita, kuin fyysinen matkustaminen maahan.