Yksi matkalaukku, elämäni.

Oli aivan pakko lisätä jotain höttöä blogiini lempiasusteiden muodossa. En olisi mitään ilman kamerakaulakorua, sinisiä korviksia ja keväistä Sherlock Holmes -hattuani. Ostin hatun noin kymmenellä eurolla Centrosta, kiinnitin siihen eurolla ostamani hiuskoristeen ja ne sopivat täydellisesti yhteen! Kermanvärinen hiuspanta on kuumille hellepäiville (jos sää ikinä muuttuu lämpimäksi!) ja sormukset ovat enemmän vain koristeena pöydällä. Olen hirveän huono käyttämään sormuksia, mutta en raaskinut jättää niitä korukauppa Divaan. Uusimpana villityksenä ovat höyhenkorvikset ja oli pakko ostaa punaiset! Tosin tuulisessa kaupungissa ne eivät ole kauhean käytännölliset.

Nämä äärimmäisen pienet vyölaukut olivat pitkän odottelun tulosta. En suostunut maksamaan noin kymmentä euroa minimaalisesta vyölaukusta (varmaan mahtuu avaimet ja nenäliina), joten odotin kolme kuukautta alennustarran ilmestymistä ja ostin tänään molemmat värit. Maksoin vajaa kolme euroa kappaleelta ja tulin hyvin iloiseksi, että jaksoin odottaa.

Elämäni ollessa enemmän tai vähemmän kahdessa matkalaukussa (toinen on talvivaatteiden laukku ja onnellisesti ulkovarastossa Suomessa), uskon osta yksi, anna yksi -mottoon. Laskin antaneeni kolme kassillista vaatteita maaliskuun aikana ja varmaan yksi iso kassi tulee täyteen toukokuussa. Annan varmaan vaatteita ja muuta ylimääräistä luterilaisen kirkon keräykseen. Shoppailen tavallisesti julkaistuista artikkeleista saamillani bonuksilla, joten mietin aina tarkkaan mihin laitan sen 50-80 euroa. Usein se uppoaa uusiin kenkiin ja ostin valkoiset talvikengät noin 40 eurolla, mutta ajattelin niiden olevan käytännölliset loskasäällä ja siten hyvä ostos.

Olen myös löytänyt uuden ostoskeskuksen outlet-kaupan ja huvittavinta on, että myyjät ovat jo tuttavallisia. Rakastan koluta vaatekasoja ja epämääräisiä kokoja läpi, koska teen hienoja löytöjä. Olen myös oppinut sovittamaan vaatetta ennen ostamista, koska muuttaessani pois Kruununhaasta vaatemäärä oli jotain aivan käsittämätöntä. Huomasin selviäni muutamalla vaatekappaleella ja olevani täysin tyytyväinen kahteen farkkupariin, yöpukuun, viiteen mekkoon, kahteen hameeseen ja kasaan paitoja. Takkeja ja huiveja on aivan liikaa, matkassa mukana ovat pinkit lenkkarit (ostin ne täältä, vaikka kukaan ei usko sitä), mustat uskolliset saappaat, valkoiset uudet talvisaappaat, keltaiset ah niin ihanat nahkasandaalit ja paksut puuvillasukat. Erittäin tärkeä vaatekappale ikuisen tuulen kaupungissa. Töissä on sitten ruudulliset Tomsit.

Ehdottomasti less is more.

Sykkivä sydämeni

Tämä on ensimmäinen Venäjä-poseeraukseni. Horoshoo!

Blogiasetusten muuttuessa ajattelin myös muuttaa omaa näkemystäni elämästäni ja pyyhkiä kaikki vanhat tekstini. Monella tapaa olen aloittanut elämisen uudestaan, kannettavani hajosi tehden suuren palveluksen deletoimalla kaikki kuvani, lähdin Helsingistä aloittaakseni itseni rakentamisen ja olen huomannut etsiväni jotain. Ymmärrän tieni vievän kauas täältä ja rehellisesti sanottuna en usko palaavani Karjalaan. Todistin itselleni selviäni Venäjällä ja ettei se ole mikään iso juttu. Haluan mennä mahdollisimman kauas täältä opiskelemaan MA-tutkintoa.

Olen löytänyt sydämeni Venäjältä ja se on iso juttu se. Ehkä koen kymmenen vuotta etuajassa neljänkympin kriisiäni ja haluan tietää mistä tulen, jotta voin mennä eteenpäin. Olen vähentänyt blogin kirjoittamista osaksi tietoisesti ja osin kiireiden takia. Olen hieman työnarkomaani ja ottanut monta mielenkiintoista haastetta vastaan, mutta tiedän ajan loppuvan kesäopintojen odottaessa. Olen myös halunnut rauhassa miettiä asioita ja kokea Venäjää. Elämässäni tapahtuu koko ajan niin paljon pieniä asioita ja suurempia muutoksia, että niistä kertominen tuntuu vanhentuvan avatessani blogini. Monesti olen tuijottanut tyhjää ruutua ja miettinyt miten kertoisin kokemistani asioista.

Koskettavinta oli ehdottomasti amerikkalaisen psykiatrin luento surusta ja miten hän pääsi yli lapsensa kuolemasta. Sain paljon lohtua kuullessani, ettei hän vähättele kenenkään surua ja ettei surun tuntemiselle voi laittaa kestoa. Ymmärsin monia asioita omasta käytöksestä, lähtemisestä ja hukuttautumisesta työhön. Toivon pääseväni siihen pisteeseen, että voin rehellisesti ja itkemättä sanoa antaneeni anteeksi. En kumminkaan ole vielä siinä pisteessä ja jatkan pienten askelten ottamista.

Perjantain ollessa todella huono päivä, sain paljon uutta energiaa huomatessani ystävyyssuhteen työkaveriini syventyneen ja sain samaan aikaan puhelun koskien kahta suomalaista harjoittelijaa, jotka kaipasivat itselleen opasta. Ja aiheessamme maailma on pieni paikka, toinen heistä on myös Kivenlahdesta. Aivan uskomatonta.

Huomenna kierrämme entisen hoodin kunniaksi uutta hoodia.

Olematon off-nappula

Saavuttaessani kaksi unelmaani (kirjoittamisen ja henk.koht.elämän suhteen), huomaan todella kaipaavani jotain enemmän. Kirjoittamisesta on lähtenyt haastavuus, haluan pakata vaaleanpunaisen laukkuni ja suunnata seuraavaan maahan, päästä eteenpäin surun käsittelemisessä ja vain tavoitella jotain uutta. Kun kaikki tavoittelemisen arvoinen on jo saavutettu tässä kaupungissa, tulee kieltämättä aika tyhjä olo.

Olen tavannut neljän kuukauden aikana mahtavia ihmisiä, oppinut ettei venäjän opiskeleminen vie kielikapasiteettia livviltä ja huomannut pärjääväni Venäjällä. Pääsin yli ensimmäisestä kulttuurishokista (toinen tulee oppiessani kielen ja ymmärtäessäni paremmin kulttuuria), huomasin olevani väärässä työympäristössä ja haluavani jäädä Venäjälle. En koskaan tule olemaan venäläinen, mutta jotain sinne päin. Ennen radiohaastattelun alkamista sanoin tämän ensikosketukseni Venäjälle täydentäneen kulttuuri-identiteettiäni, koska ymmärsin kielten (venäjän ja livvin) olleen ne puuttuvat asiat elämästäni. Huomasin televisiopätkien juontamisen olevan paljon helpompaa, kuin radiohaastattelun antaminen. Aivan rehellisesti sanottuna ei mitään muistikuvaa vastauksistani tai kommenteistani. En halua katsoa tai kuunnella mitään mihin olen osallistunut, koska olen liian itsekriittinen puheen suhteen.

Olen erittäin tyytyväinen tähän vuoteen, etenkin uusiin kokemuksiin ja mahdollisuuksiin. Olen päättänyt monia asioita, tärkeimpänä päätöksenä on viettää Suomessa viettämäni aika tehokkaasti ja valmistua. Haluan suorittaa MA-tutkinnon ja erikoistua sotajournalismiin, joten se on seuraava etappi. Haluan oppia kirjoittamaan englanniksi, jotta saavuttaisin enemmän lukijoita ja voisin kertoa ihmisoikeuksista, orjuudesta ja minkälaista ihmiskauppa on. En ole hylännyt kiinnostuksen kohteitani, olen vain joutunut löytämään aikaa dokumenteille ja tiedonhankinnalle. On välillä vaikeata kirjoittaa jostain aivan muusta ja tunnen syyllisyyttä siitä, koska en usko muuttavani kenenkään maailmaa musiikkiarvostelulla tai henkilöjutuilla. Vaadin ehkä liikaa teksteiltäni ja haluan sen aina olevan jotain uskomatonta. Taidan olla vanhanaikainen toimittaja uskoessani sanan voimaan oikein käytettynä.

Rakastan kuulla sä et pysty siihen, koska se antaa sen voimaa mennä läpi harmaan kiven saavuttaakseni tämän mahdottoman asian. Kun olen suuri televisiotähti Venäjällä, lähetän klipin eräälle opettajalle, joka kommentoi ettei musta tule televisioesiintyjää tekemälläkään. Sitä hetkeä sanotaan henkisen keskarin näyttämiseksi. Odotan sitä hetkeä suurella innolla.

Ja pakko vielä mainita kielellisestä edistymisestäni, osallistuin amerikkalais-venäläiseen seminaariin ja tein muistiinpanot venäjäksi. En varmaankaan ymmärrä enää huomenna sanaakaan, mutta ainakin sain ensikosketuksen nopeaan kirjoittamiseen ja käsialani on erilaista kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettuna. Todella jännittävää päästä tälle asteelle.

Lämminhenkisesti

Palattuani takaisin omaan arkeen, tein lempiasiani kahdessa tunnissa. Menin kauppakeskus Tetrikseen shoppailemaan, join ison kahvin ja lampsin onnellisena opettamaan. Ostan vaatteita ainoastaan alennuksesta ja löysin aivan ihanat valkoiset farkut, 500 ruplaa, terve. Hiuspanta maksoi saman verran.

Huvittavinta venäläisissä vaatekaupoissa on koot. Vaatekoot alkavat koosta XXS ja loppuvat kokoon L. Vein jo yhden kauluspaidan kokoa XXS Tupla-Nollalle ja sain hänet hyvin iloiseksi. Venäläinen muoti on välillä yliampuvaa ja yritän löytää sen sopivan pukeutumistyylin. Olen hylännyt mustan ja harmaan, käytän ainoastaan pastellin sävyjä ja mahdollisimman eläväisiä värejä. Rakastan Conseptin vaatteita ja tämän kyseisen liikkeen asussa kuulin ryhmäläiseltäni, että mä luulin sun olevan venäläinen. Otin sen kohteliaisuutena.

Huomaan kasvavani tähän uuteen työhöni opettajana. Se on todella erilaista verrattuna haastateltavien kohtaamiseen ja juttujen kirjoittamiseen. Ryhmäläiset ovat joka lauantai läsnä tuijottamassa ja odottamassa jotain uutta. Pakko sanoa, että osaan rytmittää tunnit jo paremmin, saan vastaukset kokonaisina lauseina ja kukaan ei enää pidä turvakaveria rinnalla.

Huomasin jo käydessäni kreikan ja italian kursseilla, että moni pitää turvakaveria rinnalla ja jumiutuu siihen kaverin kielitasolle. Kaveri on mukana syystä tai toisesta ja mielestäni vain jarruttamassa oppimista. Tavallisesti kaveri jää ryhmästä puolivälissä ja jäljelle jääneen oppiminen on kysymysmerkki. Kielitietä vaan pitää kulkea yksin, ei kukaan laita uutta kieltä päähän yön aikana. Kieltä ei myöskään opi kaverin kautta.

Haastavinta on kuulla miten itsetunto on matalalla suomen puhumisen suhteen, koska suomalainen on nauranut tai haukkunut päin naamaa kielitaitoa. Miten saada sellainen aikuinen tunnille, joka pelkää puhua suomea? Opettamisen on pakko olla yksilöllistä ja haluan kuulla puhetta, nähdä edistymistä ja halua kommunikoida suomalaisen kanssa paremmin. Ainoastaan rento ja kannustava ilmapiiri tuo aikuisen takaisin seuraavana kertana.

Venäläisessä kulttuurissa opettajalla on suuri valta ja arvo, joten sen kulttuurieron suhteen olen taistellut. Haluan olla ryhmäläisten tasolla nostamatta itseäni korkeammalle ja en halua kuunnella teitittelyä. Tarkoituksena on oppia suomalaista tapakulttuuria kielen kautta ja se teitteleminen ei ole osa suomalaista kulttuuria.

Teititteleminen on jotain niin erikoista ja luulisi, että italian osaaminen olisi tehnyt sen helpommaksi. Sopiessani tapaamista ensi kesälle, huomasin tämän miehen teitittelevän mua. Olin niin keskittynyt aakkosten lukemiseen, etten huomannut hänen teitittelevän. Toivon meidän pääsevän sinutteluun, koska haluan tuttavuudesta epävirallista jo tässä vaiheessa. Toteutan unelmani Etelä-Venäjän suhteen lähtemällä työleirille ja tapaamalla orpokodin perustajan. Varmasti opin venäjää ollessani lasten kanssa keskellä ei-mitään.

Laskin olevani Suomessa tämän vuoden aikana 15 viikkoa. Loput Venäjällä. Huomaan kavereideni reaktioiden menevän ääripäästä toiseen ja se tuli todella suurena yllätyksenä. Kun hurahdin Italiaan, se oli hyväksyttävämpää ja jännää muille. Opin joka päivä jotain uutta Venäjästä ja kulttuurista, etenkin nuorten aikuisten näkökulmasta. Haluan ymmärtää venäläisiä ja oppia kieltä, jotta voisin olla osa Venäjää. Siirryn Facebookista yhä enemmän venäläiseen sosiaaliseen mediaan, koska en jaksa sitä mitämitä-asennetta.

Olin hyvin epävarma viime syksynä opiskeluiden suhteen ja koko toimittajuuden suhteen. En uskonut kirjoittamisen olevan se mun juttu, koska paskaa satoi niin paljon niskaan. (Näin aivan rehellisesti sanottuna.) Saan tehdä haluamaani työtä Venäjällä ja olen varma tästä toimittajana työskentelemisestä. Haluan kirjoittaa ja tulla paremmaksi siinä. Ilman tätä mahdollisuutta Venäjällä en olisi tullut tähän tulokseen. Hienointa on saada palautetta haastateltavilta, oli se sitten negatiivista tai positiivista, koska ilman niitä kommentteja en voi kehittyä.

Päätän tämän kirjoituksen saamaani kommenttiin. Kiitos kielijutusta. Se on oikein lämminhenkinen.

Usein kysytyt kysymykset

Tykkään kertoa minkälaista on rajan tällä puolen ja vastata mitä idoottimaisiin kysymyksiin (kuten onko siellä kaupoissa ruokaa), mutta päätin koota eniten kysytyt kysymykset vastauksineen. Vastaukset ovat täysin omia mielipiteitäni ja perustuvat viettämääni aikaan Petroskoissa. Turvallisuudesta puhuessani heijastan tilannetta Italiaan, koska se on mielestäni lähimpänä Venäjän tapaa.

Onko Karjalan tasavalta turvallinen paikka?
Mielestäni on, Petroskoi on turistikaupunki ja hyvin autojen valloittama. Liikennekäyttäytyminen aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta se on vain osa venäläisyyttä. Petroskoissa asuu paljon lapsiperheitä ja on kooltaan Tampereen luokkaa. Pitää vaan ymmärtää Venäjän olevan oma planeetta ja tämä ei ole EU-maa, täällä ei voi känniörveltää kuin Maltalla. Jos ei hakemalla hae ongelmia, ei myöskään niitä saa. Mielestäni poliisit jättävät ulkomaalaisen rauhaan, toisin kuin Italiassa. Passi aina mukana, rekisteröintipaperit ja viisumi kunnossa, niillä pärjää.

Pärjääkö siellä englannilla?
Onnea ja menestystä siihen yritykseen! Eli ei, ei todellakaan pärjää. Suosittelen yhä Lonely Planetin Russian phrasebook -opaskirjaa, se on sopivan kokoinen ja sillä olen pärjännyt ensimmäiset kolme kuukautta. Viisumin saa vain kolmeksi kuukaudeksi ja se kannattaa ottaa huomioon, jos suunnittelee pidempää työharjoittelua/vaihtoa/kielikurssia Venäjällä. Itse osasin viisi sanaa tullessani Venäjälle ja nyt osaan lukea tekstejä, vastata yhdellä sanalla (tavallisesti daa) ja ymmärrän venäjää. ON PAKKO. Ihan oikeasti on pakko oppia kieltä, jos aikoo käydä kaupoissa tai elää kodin ulkopuolella. Puhun sekakieltä, sekoitan suomea ja venäjää. Tärkeintä on kommunikoida ja vaan sanoa jotain millä tahansa kielellä.

Pitääkö pukeutua kuin venäläiset naiset?
Suomessa ei ole samanlaista statuskulttuuria, joten pukeutuminen voi vaikuttaa yliampuvalta. Jotta otettaisiin vakavasti ja uskottaisiin ammattitaitoon, täytyy pukeutua roolin mukaisesti. Eli kyllä pitää, jos haluaa menestyä tässä maassa ja saada enemmän irti venäläisestä kokemuksestaan.

Onko kaupoissa ruokaa ja hygieniatuotteita?
Petroskoissa on valtavasti erilaisia kauppaketjuja ja etenkin ruokakauppoja on joka rakennuksessa. Hintataso on Suomen hinnoissa, jotain saa edullisemmin. Ostan leivokset ja suolaiset piiraat ruokaloista, koska ne ovat aivan varmasti tuoreita ja edullisia. Syön lounaan ministeriön ruokalassa (paras ruoka on maa-ja metsätalousministeriössä), mutta monessa ravintolassa on lounasruoka hieman kalliimpaan hintaan. Ministeriössä maksaa lämmin ruoka noin 3-5 euroa, riippuu siitä mitä siihen tarjottimelle kerää. Pieniä salaattiannoksia ei kannata ottaa, sillä hinnalla saa jo keiton tai monta piirakkaa.

Kosmetiikkakaupoissa myydään perustuotteita ja ne ovat mielestäni edullisempia täällä kuin Suomessa. Etenkin Lumene on halppismerkki ja ostan Lumenen rasvoja parilla eurolla.

Miten Petroskoihin pääsee?
Itse käytän matkatoimisto Kakadyn palveluita, koska se on kuitillinen matka ja kuski on todella sympaattinen. Meno-paluu oli 75 euroa Kakadyn kanta-asiakaskortilla (maksoi 200 ruplaa) ja Helsingin lisäksi pääsee muihin suurempiin kaupunkeihin. Petroskoi-Kuopio on sitten shoppailumatka, että se kannattaa ottaa kokemuksena ja olla hoppuilematta. Helsingistä pääsee kyytiin klo 7 Sanomatalon ja Musiikkitalon takana olevalta pysäköintialueelta. Seuraava pysähdys on Itäkeskuksessa (Puhoksen pysäköintipaikalla) noin klo 7.20.

Pietarista pääsee junalla, matka kestää 7 tuntia ja maksaa siinä 500 ruplaa. Huomaa, että juna lähtee Ladokajan asemalta (keltainen linja) ja sieltä seuraa viitoituksia juna-asemalle. Se on kuin lentoasema, aivan valtava paikka ja kannattaa syödä juna-asemalla olevassa ravintolamaailmassa. Juna-asemalla olevat vessat ovat maksullisia. Passi ja viisumitarra ovat pakolliset, jos haluaa päästä omaan junavaunuun. Junassa kiertää myyntikärry, mutta suosittelen veden ostamista ja omaa teekuppia (vaunussa kuumaa vettä) ja teetä/kahvia. Etenkin yöjunassa on todella kuuma ja kannattaa ottaa tossujen lisäksi ohuet yövaatteet mukaan. Pieni vinkki tähän yöjunaan, maksa ylimääräistä lakanoista. Kannattaa varata aikaa petaamiseen ja heräämisen jälkeen pedin taitteluun (lakanat viedään vaunun etuosassa olevaan kassiin).

Venäjä on hieno maa täynnä hienoja ihmisiä, jotka kohtelevat turistia todella hyvin. Kannattaa uskaltaa uskaltaa.

Kylmät jalat

Olin hyvin positiivisesti yllättynyt lukiessani Hesarista kaksi nuorten koulutuksesta ja työttömyydestä kirjoitettua juttua. En ole opiskellut korkeakoulututkintoa ulkomailla ja en osaa sanoa miten hankalaa on työllistyä niillä papereilla, mutta itse olen saanut osani ai sä olet vaan ammattikorkeakoulussa -asenteesta. Tämän semi-espoolaisen tapauksessa ei tarvittu Espanjan kokemaa kriisiä, sain jalat alleni ihan ilman sitä.

En rehellisesti sanottuna tiedä mitä vielä pitäisi olla, koska kuvittelin kovalla työllä saadun korkeakoulupaikan riittävän edes työoville koputtamiseen. Ilmeisesti olin todella väärässä tai sitten valitsin väärän korkeakoulun.

Ratkaisin fiaskomaiset työhaastattelut ja niistä tulleen surun panostamalla yhä enemmän Venäjään. Tämän vuoden taikasanat ovat siis Venäjä, viimeiset kurssit ja opinnäytetyö. Venäjänsuomalainen kaverini tosin kommentoi Venäjän olevan täynnä lahjakkaita toimittajia ja ettei suomalainen aksentilla puhuva voi menestyä. Toisaalta hän myös kysyi miksi olen toimittaja, jos haluan pelastaa maailman? "Ihmiset eivät halua lukea pakotetusta prostituutiosta tai kadonneista tytöistä", hän sanoi istuessaan sängyllään. Kannettavani hurisi sylissäni ja ajattelin, että tämä on niin epätodellinen keskustelu. Haastattelutilanteesta oli tullut jotain aivan muuta, pääpaino elämäni arvostelemisessa.

Ymmärrän sen pointin, että "työskentele suomalaisen toimituksen kautta", ongelmana tässä on vaan se pääseminen sellaiseen suomalaiseen toimitukseen. "Hanki kokemusta." Ei siinä ettenkö hankkisi kokemusta, mutta se sitten tulee hankittua Suomen ulkopuolelta ja tunnen itseni, että sinne sitten jään. Verkostautuminen, kaverit ja yhteisö ovat sitten muualla. Miten sellaisesta maailmasta enää palaa Suomeen vain paremman palkan takia?

En usko pääkaupunkiseudun työtilanteen ihan heti muuttuvan. Tavallaan periksiantamaton on myöntänyt tappionsa ja pitää vaan uskaltaa uskaltaa elää Venäjällä.

Kumminkin

Oli pakko kuvata olkalaukkuni sisältö, mitä vaaditaan haastattelun tekemiseen. Kuvasta puuttuvat muovipussit (Karjalan tiet eivät ole heikkomahaiselle, terve!), iso huivi ja lyijykynä (en halua toistaa mustekynän nuolemiseen liittyvää nöyryyttävää kokemusta enää koskaan, joten ostin lyijykynän). Tärkeintä on pitää kahta lompakkoa, yksi Suomea varten ja toisessa Venäjä-kortit. Jos lompakko varastetaan, menee vaan yhden maan elämä. Hieno logiikka! Positiivinen juttu korttien hamstraamisessa Venäjällä on, että siellä saa oikeasti alennusta käyttäessä liikkeen kanta-asiakaskorttia. Suosittelen lämpimästi Lonely Planetin matkaopasta, sitä pientä versiota (10 euroa Suomalaisesta). Sen avulla voi oikeasti käydä keskusteluita vieruskumppanin kanssa (14 tuntia englantia puhumattoman azerin vieressä ei tuntunut niin pitkältä kiitos tämän kirjan!).

Suomalainen kalenteri on myös päiväkirjani, passissa on käheät suojukset, koska rekisteröintipaperit muuten tippuvat ja kannan matkustaessa suolakeksejä mukana (niillä saa verta naamaan ja uskottavan olemuksen tullissa, kun on ensin oksentanut neljä tuntia). Venäläinen kalenteri on työpöydällä, koska työrytmi menee venäläisen kalenterin ja lomien mukaan. Kannan aina mukana pientä kannettavaa, koska teen suoraan muistiinpanot ja vain harvoin nauhoitan. Seminaareissa ja konserteissa nauhoitan, mutta suosin näpyttelyä.

Haastatellessani enemmän tai vähemmän venäjäläisiä, huomaan keskustelun suunnan aina menevän Petroskoista puhumiseen. Tänään haastattelin venäläistä lastenkirjailijaa ja hän kysyi miksen kirjoita elämästä pienessä provinssissa? Toimittaja Laurénin kirja moskovalaisesta elämästä on todella kaukana petroskoilaisesta elämästä, koska Moskovan ollessa Venäjän kiihkeästi hakkaava sydän, Petroskoi on enemmänkin kutiava sääri. En tiedä mitä Moskova on, en ole käynyt siellä ja en osaa sanoa miten hektistä työelämä on. Olen käsittänyt sen olevan todella kovaa ja nopeatempoista.

Petroskoi on täydellinen paikka, jos on kiinnostunut vähemmistökielistä ja haluaa todellisen kielikylvyn aidossa ympäristössä. Venäläinen työmaailma vaatii totuttelua ja kaikessa kaoottisuudessaan se on toimiva tapa työskennellä. On hyvä nähdä venäläisten työtavat ja mitä ei tarkoittaa, koska liian usein kuulen kuinka venäläiset eivät ymmärrä suomalaisia. Suoruus ja tästä ei neuvotella -lähestymistapa ei toimi Venäjällä, keskusteluihin menee aikaa ja näytelmään vaan täytyy heittäytyä.

Haastateltavina suomenvenäläiset ja karjalaiset ovat parhaimpia mahdollisia, he puhuvat pitkästi ja kuvailevasti. Venäläinen vieraanvaraisuus on jotain aivan käsittämätöntä ja en ole koskaan tuntenut olevani toimittaja, olen toivottu vieras. He ovat yhteistyökykyisiä, aikaa on tuntitolkulla, kotiinkin saa tulla kuvaamaan ja ihan vaan juttelemaan, halaamisesta ja toivottelusta ei tule loppua.

Tiistainen käyntini Jyväskylässä sijaitsevassa venäjänkielisille maahanmuuttajille suunnatussa Mosaiikki-lehdessä hieman venyi ja lopulta juoksin kaalipiirakoiden kanssa kohti juna-asemaa. Muistan nauraneeni Ville Haapasalon säälittävälle yritykselle poistua viinitehtaalta 30 päivässä Venäjän halki -ohjelmassa, koska kuvittelin heidän näyttelevän lähtemisen vaikeutta. Se on ihan todellista, ei venäläisille vaan huikata terve! ja lampsita ulos. Kävin läpi sitten kaikki mahdolliset toivotukset; lupasin kertoa terveiset Ääniselle, Petroskoille ja Pietarille. Lupasin myös tulla takaisin ja istua heidän kanssaan syöden kaalipiirakoita.

Lempisanani ollessa kumminkin, niin kumminkin olen kohta kotona syömässä kaalipiirakoita.

Puukon kanssa vuoteessa

Vietettyäni puolet pakollisesta Suomi-ajastani, olen huomannut sen menneen enemmän tai vähemmän fiaskomaisesti. Olin suunnitellut jokaisen päivän, jokaisen tunteen ja sanotun asian. Hommahan ei siis mennyt niin.

Olin unohtanut ympäristön reaktion uuteen olemukseeni ja puhetapaani. Missään vaiheessa ei tullut mieleeni, että Venäjä on yhä niin valtava mörkö ja negatiivinen asia, ettei sitä saisi rakastaa. Olen todella onnellinen siellä, koska saan tehdä töitä luovassa ympäristössä ja elää yhteisöllisessä kulttuurissa.

Jännä juttu tässä Venäjällä olemisessa on, että olen lähentynyt aivan valtavasti ulkomaalaisten Suomessa asuvien kavereideni kanssa. He tajuavat tunnekuohuni ja reaktioni Suomen arkipäiväisiin asioihin. (Arkipäiväisillä asioilla tarkoitan veden haaskaamista, ryyppäämistä ja miesten töykeyttä.) Myös ulkosuomalaiset kaverini ovat tulleet paljon läheisemmiksi ja olen enemmän yhteydessä Ruotsissa ja Espanjassa asuvien kavereiden kanssa, kuin suomalaisten Suomessa asuvien. En koe olevani pahoillani siitä, koska näen maailmani nyt laajempana.

Käyttäessäni paljon sosiaalista mediaa työn takia, olen joutunut selittelemään monelle miten saan pidettyä henk.koht.elämäni kaukana Facebookista. Olen hyvin ärsyttävän sulkeutunut tietyistä asioista ja perheeseeni liittyvät asiat ovat yksityisiä. Työ on kovaa vauhtia menossa samaan laatikkoon.

Näin tavoistani poiketen kerroin jo etukäteen lauantai-iltana Tupla-Nollalle, Tukkahuiskulle, Röökikselle ja Juoppikselle missä olen ensi talven. En kauheasti tykkää puhua työstäni tai aikatauluistani, koska en jaksa selittää kuka kukin on tai miksi käytän lomani verkostautumiseen. Oli hankalaa selittää miten iso juttu oli saada kutsu DDT:n konserttiin ja tulla esitellyksi niin monelle suomenvenäläiselle.

Ja mitä tulee kolmanteen viisumiin Venäjällä, koen työpaikan tukevan uraani pitkällä tähtäimellä, koska toimittajan tärkeimpiin työkaluihin kuuluvat esiintyminen, opettaminen ja suomi. Tämän työuutisen kerrottuani Tupla-Nolla oli ainut, joka kirkui hysteerisesti (tosin tuli sellainen kutina, että neiti alkoi jo suunnittelemaan bilematkaa). Päätin etten kerro kesän aikataulustani, koska ampuisin itseäni jalkaan.

Haluan vielä kiittää Richmondia ja terkkuja!