Viimeisen kerran, rakkaudella.

Venäläinen lääkärikaverini kysyi eilen olenko löytänyt sisäisen rauhan. Se oli todella hyvä kysymys ja jäin miettimään vastaustani. Hän kysyi sen hyvin empaattisella venäläisellä tavallaan ja totesi vanhojen sydämen arpien parantuneen. Sanotaan, että aika kuluu nopeammin Venäjällä. Olen vanhentunut vähintään sen seitsemän vuoden edestä ja kokenut monia asioita. Venäläinen lähestymistapa asioihin on hyvin erilaista suomalaiseen hieman jäykempään tapaan verrattuna. En tiedä ovatko suomalaiset nyt niin tiiliskivellä hakatun näköisiä tai aina hymyileviä, mutta huomaan monesti sanovani ne suomalaiset.

Hän myös kysyi, mikä oli hienointa Pietarissa ja sanoin itse kaupunki. Olen nähnyt ja kokenut kolmen eri kaupungin hyvät ja huonot puolet tämän vuoden aikana. Venäläisiä taloja voi ihailla, sellaisessa asuminen on sitten toinen asia. Odotan kuin kuuta nousevaa lämmintä suihkua puhtaassa vedessä, lattialämmitystä ja kunnon patjaa. Tosin tiedän tämän kaupungin olevan itselleni väärä paikka, en kuulu tänne tai halua edes kuulua. En ole tarpeeksi boheemi tai suomalainen. Ja ei, en ollut täällä vain vääränä vuodenaikana. Syksyinen Pietari oli sanoinkuvaamattoman kaunis kaupunki ja talvinen on romanttinen. Pietarista puuttuvat karjalainen luonne, Nevan upeat hiekkarannat ja hiekkainen tuuli.

Tämän viikon aikana olen hiljalleen laskeutunut suomalaiseen arkeeni, näin etäisesti siis. Röökiksen kysyessä lauantain menojani, tunsin lievää ahdistusta. En voi tietää niin kauas, miten voisin lupautua tulemaan pakkausavuksi? Olen vuoden aikana oppinut elämään vain ja ainoastaan hetkessä, en tiedä mitä teen tunnin kuluttua tai puhumattakaan huomisesta. Jokaisen hetken täytyy olla hienoa ja saada tuntemaan jotain, ihan mitä tahansa. Kuulin eilen, syödessäni viimeistä kertaa kahden kämppikseni kanssa, etten tajua 22-vuotiaan ajatusmaailmaa. (Tosin tämä vielä jatkui sanoilla etkä sä halua ymmärtää.) Eli eilen siis tunsin ärtymystä ja huomasin olevani hyvin omassa maailmankatsomuksessani elävä kolmekymppinen. Tämä ei ole huono asia, mutta silti koen surua jättäessäni idioottimaisen käytöksen taakseni ja etten voi enää vedota nuoreen ikään.

Pari päivää sitten käyttäessäni sanaa ruuhkavuodet, ymmärsin todella eläväni hektistä ja erittäin hienoa elämää. Olen saavuttanut paljon, tulen saavuttamaan vielä enemmän ja en koskaan päästä irti tavoitteistani. En koskaan tule olemaan yhtä laiha kuin Röökis, tienaamaan yhtä paljon kuin Richmond tai kuvaamaan kuten Maria, mutta tiedän onnistuvani urallani. Kirjoittaessani Tupla-Nollalle kuulumisiani, huomasin kuulostavani Coelhon kirjalta. Ei se elämä oikeasti ole vaikeaa, siitä vaan tekee vaikean. En enää elä palkallista lomaa varten tai mene töihin saadakseni rahaa ja elääkseni neljän jälkeen. Ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa rakastavani elämääni ja myös itseäni, koska luen uutisia, kirjoja ja elän elämää tavaten mahtavia ihmisiä. En aina ymmärrä kaikkea tai edes halua ymmärtää, mutta yritän tulla paremmaksi toimittajaksi hyppäämällä pää edellä uusiin asioihin.

Monet elämässäni olleet ja olevat ihmiset ovat vaikuttaneet nykyiseen minääni. Ilman monia surullisia asioita ja tapahtumia, en olisi koskaan Pietarissa, haluaisi perustaa turvakotia tai arvostaisi lukutaitoa. Etenkin nähdessäni köyhyyttä, tuntiessani sen epäarvoisuuden tuoman raivon sisälläni ja lukiessani Facebookissa ja suomalaisessa lehdistössä olevaa valitusta, haluan jatkaa valitsemallani tiellä. En yritä parantaa maailmaa, haluan vain tehdä omasta elämästäni jotain aivan uskomatonta ja jäädä elämään muistoissa vielä kuoleman jälkeen.

Kiitos blogini lukemisesta ja seuraa Twitteriäni, ilmoitan uuden blogin aloittamisesta sitten syksyllä. Inshallah!

Minun Pietarini, osa 5: Ikonikauppa

Tuhlattuani liian monta tuhatlappusta ikonitarvikekauppaan, voin todella suositella liikettä. Tavallisessa asuinrakennuksessa sijaitseva ikonikauppa on myös näyttelytila ja siellä on jopa Jouluikoni.

Ostin värejä ja mielenkiintoisen 1500-1700 -lukujen venäläisestä ikonitaiteesta kertovan kirjan. Myyjä ei ymmärtänyt miksi kukaan haluaisi ostaa sellaisen kirjan, koska 1900-luvun ikonitaide on paljon mielenkiintoisempaa. Ikonikirjoja tuntuu olevan jokaisessa pienessäkin kirjakaupassa, mutta maalaamisen näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja on hankalampi löytää.

Russkaja Ikona -ikonitarvikekauppa ja näyttelytila
Italyanskaya ulitsa 11, 2.krs (asunto 6)
(Ovisummerilla soittamalla pääsee rappuun)
Итальянская ул, д. 11, пом. 6.

Good God you hobo!

En tiedä miten tiivistäisin kaverini kanssa viettämäni neljä päivää. Sunnuntaina tunsin voimakkaan piston mahassa, koska vietin viimeistä sunnuntaita Pietarissa. Kävelimme pienissä pätkissä pakkasen takia, kuvasimme auringonnousun aikaan Nevan jäätyneitä aaltoja ja huomasin lääketieteen kehityksen olevan todella mielenkiintoista. Vietimme sunnuntain omalla tavallani eli syöden mahtavaa ruokaa loft-rakennuksessa, kiroten tuulta ja tutustumalla aikaisemmin mainitsemaani museoon eli Kunstkameraan. Purkeissa olevat epämuodostuneet sikiöt ja lapset olivat todella mielenkiintoista nähtävää, tuntui käsittämättömältä miten kehittynyttä lääketiede oli Venäjällä 1700-luvulla.

Tavallaan suren lähtemistä Venäjältä, koska en tiedä miten pitäisi suhtautua erilaiseen tapakultuuriin ja etenkin arkeen. Huonoina päivinä pystyn sulkemaan ympäristön pelkästään sulkemalla korvani.

Olen todella löytänyt kirjoittamisen palon Pietarissa ja kirjoitan tunteiden kautta. Istuin illalla kahvilassa odottamassa kaveriani ja mietin tätä blogimerkintää. Mietin kirjoitanko täydellisestä leivoksesta ja miten kastan palan valkoista taikinaa kahvin vaahtoon vai siitä tuntemastani onnesta, kun olen saavuttanut kaiken saavuttamisen arvoisen. Rehellisesti sanottuna pelkään sieluni halkeavan Suomessa, mutta haluan olla monesta eri syystä johtuen juuri Helsingissä. Haluan saada tutkinnon valmiiksi ja opiskella avoimessa kriminologiaa.

Ja mitä tulee Pietarin näkemiseen kaverini silmin, näin vieraan kielen pelottavuuden ja erilaisen katukuvan ahtauden. En ole koskaan ajatellut kyrillisten kirjainten olevan niin kaukana kielellisestä mukavuusalueesta, koska opettelin kirjaimet talvella kävellessäni Petroskoin katuja. En ajatellut niiden olevan pelottavia tai erilaisia, ainoastaan mielenkiintoisia ja todella paljon kreikan kaltaisia. Kaverini mielestä venäjä kuulostaa apaattiselta ja vihaiselta kieleltä, puhun kuulemman eri ihmisen äänellä. Onhan se hieman sellaista huutamista ja debushkaa.

Koska kaverini kuvasi kaikkea mahdollista, päätin lisätä pari arkista kuvaa itsestäni. Mielestäni näissä ei ole mitään ihmeellistä, mutta kas tässä käytävämme (takanani Koneen hissi) ja alakuvassa on takapihan roskis.

Tiedän näyttäväni kodittomalta ja täysin idiootilta, mutta tarkoituksena oli saada kuva roskapussin heittämisestä roskikseen.

Tavallaan oli hienoa saada aikani täällä päätökseen turistin näkökulmasta ja olla näyttämässä omaa Pietariani kaverilleni, joka oli käynyt ainoastaan Viipurissa. Huvittavinta neljän päivän aikana oli kaverini väistäessä miestä (nauroin sille kaksi päivää), heittäessä pumpulit pytystä alas (tämä ei kauheasti naurattanut, koska nehän eivät siis mene alas) ja hänen uskoessa ravintoloiden tarjoavan kasvisvaihtoehdon. Boheemi kaupunki ja kaikkea, mutta hei, tämä on Venäjä.

Yritän keksiä vielä jotain upeaa ja hienoa kirjoitettavaa ennen tarinan päättymistä, joten viimeistä merkintää odottaessa, seuratkaa Twitteriäni harald_helsinki.

Lulu (leivos)

Hyvin monessa kuvassa syön, mutta Pietarin leivokset ovat parasta ikinä. Leivoksen nimi on Lulu ja se katosi hyvin äkkiä.

Vietettyäni toisen päivän kaverini oppaana, olen menettänyt täysin kiinnostukseni lumista kaupunkia kohtaan. En enää huomaa pieniä asioita, kaikesta on tullut yhtä suurta venäläistä massaa.

Kaverini kuvatessa keittiön vesisäiliöitä, huoneeni tapettia ja vessaa (rikkinäinen pytyn kansi hieman hävetti), ymmärrän sopeutuneeni ehkä liiankin hyvin tähän maahan. Metrossa on normaalia nähdä sylikissa ängettynä käsilaukkuun, kanoja pahvilaatikossa ja jalaton mies kerjäämässä. Metrot ovat mielestäni niin mielenkiintoisia paikkoja, joissa näkee tatuointeja ja venäläisyyden koko kirjon. Kriminologiasta kiinnostuneena saan kiksejä nähdessäni vankilatatuointeja, ne ovat niin upeita ja kertovat niin paljon.

Kävellessämme täydellistä katua pitkin valkoisessa valossa, keskustelimme erikoistumisalasta. Sanoin meneväni takaisin Venäjälle ensi vuonna, jos hyvin käy ja jos lähteminen niin kauas tuntuu hyvältä. En halua olla enää Pietarissa tai Petroskoissa, etenkään opiskelijana. Haluan erikoistua neljän koplaani eli Afganistaniin, Iraniin, Israeliin ja Venäjään vielä vahvemmin. Kuulostin varmaan suuruudenhullulta kertoessani opiskelusuunnitelmista ja etenkin tämän eteläisen yliopiston tarjoamasta vaihto-opiskelusta. Ymmärrän passini tuomat rajoitukset (leimojen suhteen siis) ja joudun miettimään tarkkaan maajärjestyksen. Tiettyihin maihin, kuten Venäjälle, pitää olla hyvä syy päästä ja tällä kielitaidolla en todellakaan saisi työskentelylupaa. Vastauksenani on siis opiskeluviisumi.

Kaverini kysyi miten paljon miessuhteet vaikuttavat matkustamiseeni ja erikoistumisalaani. Sanoin etteivät ne vaikuta. En koskaan puhunut uskonnosta, politiikasta tai ihmisoikeuksista eksieni kanssa. Mielestäni sellaiset asiat eivät kuulu parisuhteeseen tai määrittele omia kiinnostuksen kohteitani. Ehkä Israel tuli osaksi arkeani juutalaisuuden vaikuttaessa syömiseen ja maidon juomiseen.

En osaa keskustella uskonnosta, olen huomannut tämän jo moneen otteeseen ja aina jännästi onnistun löytämään ei-ortodokseja kavereita ja miehiä. Olen kokenut Italian, Kreikan ja Venäjän, vain todetakseni uskontokäsitykseni olevan erilaista. Olen tyytyväinen tuntiessani eri uskontokuntiin kuuluvia ihmisiä, koska muuten tuntisin olevani liian sisäsiittoinen ja haluan tuntea oloni epävarmaksi uskonnon suhteen. Mielestäni erilaiset näkemykset elämästä, kuolemasta ja arvoista tekevät toimittajaminuudelle hyvää. Twitteristäni huomaa erittäin selvästi kantani aborttiin tai tiettyyn juutalaisuuden haaraan. En halua olla kumminkaan kaapissa uskonnon suhteen tai omien näkemyksieni kanssa, koska uskon avoimuuteen ja mielipiteiden näkymiseen artikkeleissani.

Huomenna on tiedossa todella hieno viimeinen sunnuntai, koska suuntaamme kirppistapahtumaan. Tosin matkalaukkuuni ei enää oikeasti mahdu mitään ja en tiedä miten edes pääsen juna-asemalle asti viemisineni, mutta jotain pientä ja kevyttä voisi tarttua huomenna mukaan.

Say my name

Tekee hieman pahaa katsoa vanhentumistani kuvista, Venäjä on todella tuonut syvät rypyt. Ja kyllä, kahvissa lukee nimeni. Oli sitten elämäni kallein kahvi, mutta oli se sen nimen näkemisen arvoista.

Saadessani Pietarin oloni päätökseen samalla tavalla, kuin se alkoikin, tunnen lievää haikeutta pakkaamisesta. Kaverini istuessa kuuman kaasu-uunin edessä, muistan miltä ensimmäinen viikko tuntui näyttäessäni kaupunkia ensimmäiselle vieraalleni. Voisin kiteyttää Venäjäni kaasu-uunin olemukseen, se joko polttaa pohjasta tai jättää raa'aksi. Tämä nyt vieraana oleva kaverini kysyi miksi olen Venäjällä, kun en osaa sanoa mitään kaunista siitä tai kerro mitään hauskaa kokemusta. (Keskustelimme Samarasta ja kokemistani kohtaamisista paikallisten kanssa.)

Sanoin Venäjän olevan Venäjä, sitä vaan rakastaa tietämättä syytä. En osaa sanoa miksen voisi enää ajatella elämääni ilman epämääräiseltä kuulostavaa kieltä, etelän hedelmiä tai lampun ympärillä leijailevaa kaasua. Sanoin oppineeni paljon itsestäni ja arvostan aivan eri tavalla vapauttani päättää asioistani. Odotan kuin kuuta nousevaa junaan nousemista, koska haluan kokea jo uusia asioita. Tiedän jättäväni taakseni kolme tyytyväistä opiskelijaa, jotka ovat oppineet puhumaan suomea ja sinuttelemaan.

Venäjä on tavallaan selkeyttänyt ajatuksiani tulevaisuuden suhteen, koska en enää ajattele sitten joskus. Hain yhtä harjoittelupaikkaa ja yhtä kesätyöpaikkaa. Olen varmasti aivan hullu laittaessani kaiken yhden kortin varaan, mutta en halua mitään muuta. Siihen mahan pohjalla olevaan tunteeseen on vaan pakko luottaa, koska en halua katua myöhemmin pelkuruuttani. Ennen näiden hienojen sanojen kirjoittamista, olin aika pelkuri. Ajattelin etten ole tarpeeksi hyvä. Näin rehellisesti sanottuna Röökis ympäripuhui hakemaan sitä kesätyötä ja olemaan rehellinen hakemuksessa. Kirjoitin haluavani sotatoimittajaksi ja siinä sivussa kritisoin lehden Afganistan-uutisointia. Voi olla erittäin huono veto tai sitten hyvä, se jää vielä nähtäväksi.

Ja mitä tulee uuteen harrastukseeni eli perehtymiseen veden keittämisestä seuraavaan asteeseen, kuulin kai tuollaista syödään jossain päin maailmaa. Sämpylätaikinasta tuli epämääräinen kasa litteitä hajoavia kasoja. Kaiken kruunasi pinnalle heitetyt pähkinät. Vähän sellainen tunne, että koekaniinit ovat vain onnellisia lähdöstäni.

Siirryn tosiaan takaisin kirjoittamisen pariin tammikuusta alkaen, päätin olla Helsingissä päästäkseni lähemmäs haavettani, ei vaan tavoitettani, eli Haaretzia. Kirjoittaessani Karjalan Sanomien juttuja, sain mahdollisuuden kokeilla erilaisia kirjoitustyylejä ja todella kokeilla omia rajojani kirjoittajana. Olen äärimmäisen kiitollinen saamastani päätoimittajan tuesta ja saadessani opinnäytetyöni melkein tehtyä. Sain harjoittelupaikan kautta mahdollisuuden kehittää kaksikielisen (suomi-venäjä) verkkolehden konseptin, jotta mahdollisten lehteä koskevien leikkausten iskiessä, heillä olisi toinen vaihtoehto jatkaa kirjoittamista erilaisella alustalla. Tuntui epätodelliselta palauttaa opinnäytetyön ensimmäinen versio, koska se on pisin projektini ja se vaati niin paljon tutkimustyötä. Haastattelin ihailemaani toimittajaa Johanna Vehkoota ja todella tunsin osaavani luoda kaksikielisen verkkolehden tyhjästä. Haluan päästä urallani siihen pisteeseen, että aiheutan samanlaisen ihailuhuokauksen (kuin Vehkoo aiheuttaa nuorissa toimittajissa ja etenkin naispuolisissa).

Uskon uusien haasteiden ja etenkin uuden kielen tuovan todella paljon rikkautta taitooni käsitellä sanoja. Venäläinen kaverini kommentoi suomeani liian monimutkaiseksi, koska olen liian (miten se menikään?) salamyhkäinen kirjoittajana. Sinänsä se oli jännä palaute kirjoittamisestani ja etenkin tämän blogin kirjoittamisesta, koska olen mielestäni persoonana hyvin suora.

Tämä suora bloggaaja siirtyy minimaaliseen sänkyyn miettimään huomisia askelia.

Valkoisen valkoista

En kauheasti odottanut mitään Venäjältä, koska tulin tänne oppimaan enemmänkin itsestäni. Opin suhtautumaan uskontoon eri tavalla, kunnioittamaan vähemmistökieliä ja todella vihaamaan köyhyyttä. Venäjä ei ole Eurooppa, mutta haluaisin vielä elinaikanani nähdä naisten vapautumisen ja etenkin ammatinvalinnan siirtyvän itse nuorelle. Olen vuoden aikana kuullut sydäntäsärkevän usein, kuinka vanhempani ovat niin liberaaleja ja miten olen niin rohkea ollessani hienossa ammatissa. (Vanhempieni liberaalisuus siis liittyy siihen, että he antoivat tyttärensä opiskella toimittajaksi ja vielä ilman heidän tarjoamaa valmista suhdeverkostoa ja työpaikkaa.)

Ollessani Samarassa eräs venäläisistä vapaaehtoisista, kazakstanilainen 19-vuotias tyttö, oli jo tehnyt abortin salasuhteen aikana. Hänen isänsä, tapasimme myös hänet kolmen viikon aikana, olisi kuulemman tappanut tytön saadessaan tietää miehen olleen venäläinen (tosin muslimikaan ei olisi kelvannut). En usko hänen vitsailleen tappamisesta perheen kunnian takia, koska etelä on etelä. Isä oli päättänyt, kuten oli jokaisen muunkin venäläisen vapaaehtoisen vanhempi, lapsen tulevan yliopiston ja alan, hankkinut työpaikan odottamaan ja päättänyt saada kaksi lastenlasta.

Ehkä valkoisena, liberaalina ja itsenäisenä naisena, on todella hankala nähdä ja kuulla omasta elämästä poikkeavia asioita. Suomesta tai suomalaisuudesta katsottuna tuntuu hirveältä sanoa etelän olevan etelä ja että se pitäisi hyväksyä, koska Suomen tasa-arvoinen kulttuuri on jotain niin arvokasta ja täysin tuntematon asia monelle. Oma suomalainen tapa elää ei aina ole se paras tapa, etenkään etelän tasavalloissa tai entisissä neuvostomaissa.

Lukutaito ei ole itsestäänselvää ja vain harva pääsee yliopistoon saakka. Ollessani toisena opettajana pietarilaisessa yliopistossa, olen keskustellut kolmen opiskelijani kanssa venäläisestä yliopistomaailmasta. He ovat täysin entisten koulukavereideni vastakohtia. Venäläiset tytöt tulevat aina ajallaan tunneille, tekevät läksynsä ja eivät sano vastaan. Kysyin eikö heitä häiritse aina istua hiljaa opettajan puhuessa, kun itse otin tuolin ja siirryin heidän viereensä. He vastasivat hyvin yllättävällä tavalla. Opettajien palkat ovat todella alhaiset kaikkialla Venäjällä ja tytöt näkevät opettajien uhraavan elämänsä voidakseen opettaa heitä, joten opettajia pitää ihannoida. Suuri kunnioitus ja ihailu huokuu aina heidän puhuessa tai kysyessä jotain suomalaisuudesta tai puhekielestä. Näin melkein kolmen kuukauden jälkeen olen saanut teitittelyn loppumaan ja en voi sanoin selittää sitä näkemääni onnellista ilmettä, kun he saavat käyttää etunimeäni.

En tiedä voiko Venäjää koskaan ymmärtää, mutta kuolen yrittäessäni. Venäjään on pakko rakastua joka aamu uudestaan, koska muuten vihaisin jokaista hetkeä. Rehellisesti sanottuna laitoin jo Facebookiin laskevani tunteja Allegron lähtöön. Olen henkisesti jo kaukana Pietarista, uuden koneen äärellä miettimässä miten englanti taipuu.

Kaveriani lainatakseni, kaiken hyvän täytyy loppua sen vielä maistuessa hyvältä. Vaikka bloggaaminen ja sen kautta elämäni heijastaminen ovat olleet osa elämääni jo niin monen vuoden ajan, uskon sen maun huononevan. Haluan lopettaa ollessani vielä tyytyväinen ja tuntiessani saavuttaneeni jotain saavuttamisen arvoista. Huomasin etääntyneeni kirjoittamisesta ja muuttuneeni enemmänkin työminäksi, kun Röökis mailasi ja kysyi mitä mulle oikeasti kuuluu. Ehkä viidentoista vuoden ystävyyden jälkeen sitä todella osaa lukea rivien välistä.

Minä, turkis ja Neuvostoliitto

Hektisyyden vasta päästessä kunnolla vauhtiin, olen jo henkisesti todella kaukana Pietarista. En tänne lähtiessä kuvitellut tämän kokemuksen olevan ammatillisesti näin hieno. Opettajaharjoittelusta on jäänyt paljon käteen ja olen todella kasvanut, kolmen opiskelijan vaikutuksella, paremmaksi selittäjäksi. Tavoitteenani oli tulla näkymättömäksi, saada tytöt työskentelemään ryhmänä ja huomaamaan virheet ilman korjaamista.

En pidä venäläistä opetustapaa kovin tehokkaana, koska opettajan ollessa jumala ja kielioppilähtöinen opetus eivät kannusta puhumaan kieltä muiden kuullen.
Kaksi kuukautta sitten opiskelijoistani yksi osasi jotenkin suomea, kaksi istuivat silmät suurina ja olivat lukossa. Lukiessani oppimispäiväkirjoja (tämä oli uusi asia ja hieman kivisen alun jälkeen, sain kiskottua aitoja mielipiteitä ja ajatuksia) huomasin opettaneeni omaa näkemystäni uutisoinnista. Venäläinen uutisointi eroaa suomalaisesta ja painoarvo on hyvin harvoin Suomessa, joten leikkasin parin kuukauden Hesarit silpuksi. Raahasin mukanani suomalaisen Hesarin ei niin ruusuisen Venäjä-kuvan. Eniten ihmetystä herätti Karjalan tasavallan runsas uutisointi, Neuvostoliitosta kirjoittaminen (tähän väliin pitää sanoa, etteivät he tunteneet sanaa Neuvostoliitto) ja naisen vahva asema yhteiskunnassa.

Ehkä naapurimaiden nuorten naisten perusarvot ovat vieläkin niin kaukana toisistaan, että sinkkunainen nähdään ongelmatapauksena ja ettei ole saavuttanut tehtäväänsä äitinä (en ihan oikeasti keksi tätä päästäni!). Olen oppinut vastaamaan hyvin suoriin kommentteihin ja suoranaisiin kauhisteluihin hyvin neutraalisti. Tavallisesti sanon arvostavani parisuhdetta ja hieno homma, jos joku haluaa lapsia, mutta haluan olla onnellinen yksin ja rakentaa haluamani elämän ilman nalkuttavaa osapuolta. (Tähän venäläinen kaverini vastasi, että olen siis hankala asuinkumppani ja liian tiukka näin vanhaksi.) Ehkä en vain ole tavannut sitä tasapainottavaa kumppania, joka ei epäile ruokamyrkyttäväni häntä (en osaa tehdä ruokaa), arvostaisi kirjoittamistani ja sosiaalista erakkoluonnettani.

Mutta palatakseni aiheeseen eli pietarilaiseen hektiseen elämään, haluaisin vain pakata laukkuni ja lähteä. Miljoonakaupungissa on aina jotain jossain, uusi kahvila, näyttely, uimapaikka siellä täällä, tapahtumajärjestämistä ja suomalaisuuden selittämistä. Rehellisesti sanottuna kuvittelin pääseväni tähän arkielämän pisteeseen jo ensimmäisen viikon jälkeen, en vasta kahden kuukauden jälkeen. Röökis kommentoi mailieni syvällistä analysointia sopeutumisella venäläiseen yhteiskuntaan. Ehkä tavallaan olen sopeutunut pietarilaiseen elämään, koska olen halunnut olla osa yhteiskuntaa ja antaa takaisin mahdollisimman paljon.

Pietarini on avoin, kaikki muodinsuuntaukset hyväksyvä suolainen kaupunki. Ehkä monella on 90-luvun kuva venäläisistä naisista, jotka tepastelevat korkeissa koroissa minkkiturkki päällä. Jos haluaa nähdä todellista miljonäärivaimot Pietarissa –ohjelmaa, kannattaa tiirailla Stockan Herkun asiakkaita. Viime perjantaina tunsin oloni niin alileikellyksi ja kaikkea mahdollista meikkaamisesta vaatemerkkeihin.

Mielestäni pukeutumisen voi yleistäen yhdistää venäläisen naisen alkuperään, esimerkkinä jaksan käyttää Helsingissä asuvaa venäläistä kaveriani (en kutsu häntä suomenvenäläiseksi, koska hän ei osaa sanaakaan suomea kahden vuoden jälkeen tai ole sopeutunut maahan). Hän on pienestä Venäjän rajakaupungista ja siellä pukeutuminen oli, viiden kuukauden siellä olooni perustuen, pikkukaupunkimaista. Turkki on pakko olla osana prestigeä (tässä vaiheessa meinasin oksentaa), sitä varten säästetään ja sitten kuljetaan hikoillen se päällä jo syksyllä.

Ja kyllä, tämän takia omistan mauttoman tekoturkiksen saadakseni oikean statuksen toimittajana ja opettajana. Ympäristöön on pakko sopeutua, mutta yritän tehdä sen omien arvojeni mukaisesti.