Missä minä olen

Sunnuntai on uutispäiväni. Pinttyneet tapani tuovat tietynlaista turvallisuutta ja todistan sillä itselleni pärjääväni Helsinki-kuplan ulkopuolella. Yksi läheisimmistä ystävistäni kirjoitti, että hän odottaa vierailuani kotiin. En aluksi ymmärtänyt mitä hän tarkoitti kodilla, koska olen jo kotona. Kahden kuukauden poissaolo tuntuu pidemmältä, en rehellisesti sanottuna kaipaa Suomeen. Lehdistönvapaus on laajempaa Venäjällä, vähemmistöön kuuluminen tuntuu todelliselta ja saan rauhassa miettiä uraani ja elämääni.

Aiheessamme sosiaalisessa maailmassa oleva elämäni, sain selittää twiittejäni uusimmalle kurssilaiselleni. Nuori valokuvaaja tutustui elämääni Twitterin kautta ja oli erittäin kiinnostunut vihreydestäni. Korjasin häntä sanomalla, että kannatin Haavistoa, en puoluetta. Saatana saapuu Helsinkiin -kirja muutti suhtautumistani (Venäjän) mediakuvaan Suomessa ja etenkin Vihreiden puolueeseen. Valokuvaaja oli myös lampsinut paikalliseen kirjakauppaan ja ostanut saman kirjan. Odotan ensi lauantaita ja keskustelua kirjasta.

Suomea puhuvien parikymppisten kanssa keskusteleminen avaa maan kulttuuria aivan eri tavalla, kuin säälittävät kieliyritykseni umpivenäläisten kanssa. Olen huomannut vepsäläisten ja inkeriläisten olevan erityisen lupsakoita. Lauantaina keskustelimme Venäjän lehdistönvapaudesta ja he tulivat siihen johtopäätökseen, ettei ketään voisi kiinnostaa suomeksi kirjoittava suomalainen toimittaja. (Tämä hieman kirpaisi toimittaja-egoani, mutta siirryin eteenpäin.)

Seuraava juttuni käsittelee kehitysvammaisuutta ja sen jutun saamiseksi olen nähnyt paljon vaivaa. Ehdin jo pariin otteeseen luovuttaa venäläisen byrokratian ja vaikeuksien edessä, mutta itkuisuuden ja periksiantamattoman (lue:jääräpäisyyden) kautta löysin itseni nuoren miehen sängyn vierestä. Tapaamisen jälkeen luin MMC-taudista ja ajoin kääntäjänä toimivan työkaverini aivan hulluksi. Luen usein ääneen ja kommentoin suomalaista avoimuutta kehitysvamman myöntämisessä ja opin monia uusia sanoja (halusin opettaa uudet sanat myös hänelle, halusi hän tai ei). Karjalan tasavalta on hyvin edistyksellinen kehitysvammaisten lasten koulutuksen mahdollistamisessa ja tukemisessa.

Juttujen kirjoittaminen on kieltämättä aika haastavaa, koska en puhu venäjää tai ole venäläinen. Pidän kielimuuria kumminkin kupruna matkalla ja en koe sen olevan este hyvien aiheiden löytämiselle. En vielä tiedä mitä keksin ensi kuuksi, mutta jotain todella hienoa.