Petäinen kanto

Rakentaessani mielenkiintoisempaa elämää rajan tälle puolen, huomaan ajattelevani yhä harvemmin Suomea. Olen muuttunut paljon aktiivisemmaksi ja todella ajattelen elämääni uran näkökulmasta. Sivussa kokeilen toista työtä, opettamista. Yhdestä pienestä ryhmästä on jo muodostunut kaksi ryhmää. Tavallaan en haluaisi kirjoittaa hiljalleen sopeutuvani tänne, koska haluaisin sanoa kuuluvani Suomeen. Venäläiseen kulttuuriin on todella vaikea sopeutua ja en todellakaan ymmärrä venäläisyyttä. (Johan Bäckmanin kirjan lukeminen ei taida edistää venäläisyyden ymmärtämistä, mutta haluan ymmärtää Suomen ja Venäjän suhteita.)

Huomasin myös tänään, vaalien jälkeisenä päivänä, että olin haluttua keskusteluseuraa. "Mitä tapahtuu meille, miten uusi presidentti suhtautuu Venäjään?" En tiennyt siihen vastausta, en kannattanut Niinistöä. Pakko kumminkin lisätä tähän väliin, että läheisimmät ystäväni ovat kokoomuslaisia ja se on todella mielenkiintoista. En tiedä johtuuko huoli rajan läheisyydestä vai suomalaisten projektien elintärkeys Karjalan tasavallan asukkaille, mutta presidenttiys on venäläisiä kiinnostava aihe. Olen jo kuullut niin monta kertaa demokratian olevan vain haave ja ettei (Venäjän) vaaleissa äänestäminen oikeasti merkitse mitään.

Ja mitä tulee suomalaisten rahoittamiin projekteihin, ne ovat ehdottomasti juttujeni henkireikä. En ulkomaalaisena (tämä sana erittäin painoitettuna) voisi kirjoittaa tietyistä asioista tai pääsisi tiettyihin paikkoihin ilman tiettyjä esivalmisteluita. Porsaanreikänä käytän suomalaisia Suomessa asuvia tutkijoita ja asiantuntijoita.

Lauantain vietin lukien perheväkivallasta kertovaa suomalaisen tutkijan kirjoittamaa tutkimusta ja oli aivan järkyttävää tajuta virallisten lukujen olevan niinkin korkeita. Vuosittain perheväkivallan uhreina kuolee noin 14 000 naista ja 2 000- 2 5000 lasta, mutta viralliset luvut ovat kovin alhaiset monista syistä. Perheväkivalta koetaan yhä naisen omaksi ongelmaksi, perheen sisäiseksi asiaksi, miehen oikeudeksi hakata naista ja lasta, ja tämä lista jatkui. Sivulla kahdeksan aloin itkemään (siinä vaiheessa pääpaino oli lasten hengiltä hakkaamisessa) ja oli pakko pitää taukoa. Vaikka olen lukenut kiduttamisesta, pakotetusta prostituutiosta ja elinkaupasta, en osannut ottaa etäisyyttä lukemaani raporttiin. Suomeksi kirjoitettu erittäin suora tilanteen kuvaus ja raportointi kahdelta vuodelta tuntui olevan aivan liikaa. En tiedä tuliko lopullisesta jutusta hyvä vai huono, koska se julkaistaan vasta ensi viikolla.

(Yritän keksiä hienoa aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen.) Kömpelön otsikkoon viittavan lisäyksen avulla yritän siirtyä toiseen itselleni tärkeään aiheeseen: karjalaisuuteen. Huomasin historiasta lukemisen ja sen kuuntelemisen olevan aivan kaksi eri asiaa. Vietän pari tuntia viikosta keskustellen arviolta noin 90-vuotiaan karjalaisen herran kanssa ja kuuntelen minkälaista oli elää ulkopuolisena omassa maassa. Eläminen ilman vapautta ja ainaisen vankileirille joutumisen uhan alla oli varmasti todella henkisesti raskasta elää. Karjalaiset leimattiin suomalaisiksi ja valtiolle vaarallisiksi, kuten hänenkin tapauksessa. Hätkähdyttävintä oli kuulla miten hän ei pienenä poikana uskaltanut mennä kouluun, koska opettaja oli kuullut hänen puhuvan muuta kieltä kuin venäjää. Koko perhe olisi lähetetty leirille, joten koulu jäi vähäksi aikaa.

Hienointa oli kumminkin kuulla, että tuon hänelle toivoa kielen elpymisestä ja siitä etten häpeä olla erilainen venäläistyvässä Karjalassa.

Minun isäni sanoi 1930-luvulla, että poika, karjalainen on kuin petäinen kanto. Ymmärrättekö neiti mitä isäni tarkoitti?

Seuraavana päivänä petäinen kanto otti lehden ja sanakirjan vain lukeakseen artikkelin sana kerrallaan. Periksiantamatta ja uskoen tämän sukupolven pelastavan kielen.