Röökiksen soittaessa tunsin pienen koti-ikävän puristavan rintaani. Tosin mikään ei ole muuttunut ja aika tuntuu pysähtyneen, ainakin pinkissä kuplassa. Kaipaan kolmea sekopäistä blondiani.
Röökis kysyi mitä tarkalleen ottaen teen töissä (luulin hänen oikeasti vitsailevan), mutta pian selvisi, ettei hän ole lukenut yhtäkään kirjoittamaani juttua. Tähän hän lisäsi, että kirjoitan niin uutispainotteisesti ja hän mieluiten lukee blogiani. Toisaalta en tarkalleen ottaen tiedä mitä hän tekee pinkin kannettavansa edessä, joten päätin jättää sen osuuden keskustelusta sikseen. Hän on Richmondin kaltainen uraihminen ja en aina ymmärrä mitä he tekevät.
Ja mitä tulee omaan uratieheni, olen seurannut hyvin tiiviisti tapahtumia Afganistanissa ja toivon sydämeni pohjasta tilanteen rauhoittuvan. Pahimmassa tapauksessa otan valmistumisen jälkeisen suunnitelman jo käyttöön ja menen sitten Afrikkaan. Haluan työskennellä Ugandassa ja Sierra Leonessa, koska ne maat kiehtovat ja haluan perehtyä ihmisoikeuksien lisäksi ympäristöasioihin.
Huomaan olleeni epärealistinen saapuessani Venäjälle, koska kuvittelin kirjoittavani ihmisoikeuksista ja väkivallasta. Olen kuitenkin astunut omasta mukavuustilastani kulttuurimaailmaan ja löytänyt aivan uudenlaisen tavan kirjoittaa. En tiedä mitään musiikista, näyttelemisestä tai osaa venäjää, mutta silti olen onnistunut kirjoittamaan aiheesta kuin aiheesta. Parista jutusta olen erityisen ylpeä, ensi viikon matkajuttu kuuluu niihin. Sitä oli rankka kirjoittaa, koska samalla jouduin käsittelemään omat matkustussyyni ja liian läheisestä aiheesta kirjoittaminen on aina koskettavaa. Itkin silmät päästäni lukiessani yhden haastateltavan sähköpostia, hän kirjoitti Karjalaan matkustamisen tuoneen sielulle rauhan ja että hän tunsi kuuluvansa jonnekin.
Viime vuoden ollessa hyvin kaikkea mitä se nyt oli, halusin vain aloittaa kaiken alusta. Todella miettiä kuka olen, mistä tulen ja minne menen. Ja nyt 28-vuotiaana tiedän mistä tulen. En vielä tiedä kuka olen tai minne menen seuraavaksi, mutta lähteminen oli oikea ratkaisu. Sain tarpeeksi etäisyyttä ja lopetin elämisen muita miellyttääkseni. Se miellyttäminen on vaikeata ja olen huomannut näiden blogivuosien aikana sen olevan täysin mahdotonta. On aivan sama mistä kirjoitan tai mitä mieltä olen, saan aina kuulla olevani vitun ämmä, huora, Tukiainen, wannabe, ylpeä ja vittumainen. (Otin nämä blogiini tulleista kommenteista.)
En usko olevani lahjakas kirjoittaja, en usko lahjakkuuteen. Mielestäni viime viikolla kirjoittamat jutut ovat kammottavaa paskaa ja haluan aina olla parempi seuraavalla viikolla. Kirjoitan rakkaudesta kirjoittamiseen ja oppiakseni ilmaisemaan itseäni paremmin. Elämässäni olevat ja siinä vierailleet ihmiset vaikuttavat teksteihini ja ovat vieneet uraani ja elämääni tähän suuntaan.
En koskaan unohda ketään tai yhdessä koettuja hetkiä, koska kirjoittaja oppii kirjoittamaan ainoastaan elämällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti