Ollessani läsnä omassa elämässäni ja tehdessäni käsittämättömiä muutoksia (tähän menee kirjojeni myyminen), huomaan ettei elämäni ole enää Suomessa. Tässä tapauksessa totuus tuli kolmivuotiaan suusta, kuulin kuinka Anna-Malia on kotona ja lähtee taas. Olen kieltämättä aika lamaantunut Suomessa ja todella huomannut ihmisten menneen ohitseni. Se ei haittaa, koska en ole täällä heidän takiaan.
Olen joutunut keskelle niin ihmeellistä draamaa ja kiukuttelua, että haluan vain mennä Venäjälle piiloon. Tiedän viettäväni siellä tämän vuoden lisäksi kolme vuotta ja toteutan seuraavan yliopiston kautta suuren unelmani: Iranin. En tiedä onko se niin valitettavaa, että joudun viisumin takia opiskelemaan vielä enemmän. Toteutan unelmani itämaisista kieliopinnoista ja toivon aivojeni imaisevan pari uutta kieltä.
Ymmärsin istuessani Afganistanin tulevaisuutta käsittelevässä seminaarissa olevani parempi asiantuntija, kuin paikalle raahattu afgaanimies. Tutkijana hän puhui nuorten naisten ruohonjuuritason liikkeestä ja naisten nettikahvilasta, kumminkaan kertomatta tämän järjestön toimivan sosiaalisessa mediassa. Se Facebook-ryhmän vahvuus ja näkyvyys oli nimittäin se koko pointti. Hänen tehdessä asiavirheitä ja puhuessa keksin tämän hetkeä ennen seminaaria -tyylisesti, ymmärsin asiantuntijuuden olevan kaikkea muuta kuin sidottuna kansalaisuuteen tai ikään. Tästä inspiroituneena hain kirjastosta suomalaisen tutkijan kirjan Afganistanista. En ole vielä lukenut sitä, pöydälläni odottavat Saksan Suomessa olleista vankileireistä kertova kirja, pari opinnäytetyöhön liittyvää kirjaa ja nyt lukemani Venäjän historiakirja.
Aiheessamme seminaarit, olin kuuntelemassa kahta erittäin mielenkiintoista luentoa ulkomaan journalismista. Kahden ulkomaantoimittajan kertomukset Haitista ja Syyriasta olivat hienoa kuultavaa, sain monia käytännön vinkkejä tulevia matkojani varten. Tämä ilta johti elämäni top vitoseen menevään lopputulokseen, saavutin haaveni olla ulkomaantoimittajien yhdistyksen jäsen. Sen tervetuloa-mailin saaminen oli käsittämättömän hieno hetki elämässäni, koska olen tehnyt paljon töitä päästäkseni tähän pisteeseen.
Oli todella haastavaa ymmärtää asioiden etenevän hitaasti, koska haluan kaiken nopeasti. Olen ymmärtänyt ammattikorkeakoulun olevan aivan turha asia elämässäni, koska opin kirjoittamaan vasta kirjoittamalla viime keväänä. Näin jälkiviisaana voisin todeta, että olisi pitänyt lukea jotain aivan muuta ja vain päästä harjoitteluun lehteen oppiakseen enemmän alasta. Ainakin tiedän mitä on ingressi ja olen tavannut hienoja ihmisiä koulun kautta.
p.s. Myyn kirjojani elokuussa Hietsun kirppiksellä, laitan myöhemmin tarkan päivämäärän.
