Yritin surisuttaa ässää puristamalla etuhampaita yhteen. Säälittävä yritykseni matkia mehiläispesää sai suomenvenäläisen kaverini nauramaan. En siis ihan oikeasti kuule eroja ässien välillä, vaikka miten kuulisin suhinaa. Huomasin kulkevani satuhetken jälkeen kuin usvassa. En enää tunnistanut Kalliota tai hahmottanut etäisyyttä Kamppiin. Se ei haitannut, koska tiedän etten kuulu enää sinne.Juurettomana on kieltämättä aika hienoa olla, koska ei tarvitse välittää omaisuudesta. Valtavana miinuksena täytyy sanoa, että tämän Venäjä-myönteisyyden kautta olen joutunut Venäjän asianajaksi. Suhtaudun hyvin voimakkaasti Venäjän vähemmistökieliin ja välillä mietin olenko edes oikeutettu puolustamaan livviä?
En ole kasvanut sellaisessa kieliympäristössä tai perheessä, jossa olisin kuullut vähemmistökieltä. Tiedän sen olevan kieleni hautaan saakka, muita opittuja kieliä tärkeämpi.
Kuvassa on ensimmäinen haastatteluni ja olen erittäin ylpeä sen ollessa livviksi.
Oma Mua numero 22, sivu 5.
