Tunnen käyväni samoja keskusteluita samasta aiheesta eri ihmisten kanssa. Vaihtolukukautta Hollannissa viettänyt venäläinen kaverini palasi päättäväisempänä kuin koskaan Helsinkiin. Hän haluaa oppia suomea ja löytää harjoittelupaikan Helsingistä. (Tosin Hollannissa kaikki oli paremmin ja seinäkiipeily oli ilmaista opiskelijoille, mutta se siitä.) Suomeen töiden perässä muuttanut liettualainen Tupla-Nolla on päättänyt sopeutua suomenruotsalaiseen kulttuuriin, koska ruotsi kuulostaa niin paljon kivemmalta. Molemmilla on jo yhdet korkeakoulututkinnot takanaan, mutta kuten Tupla-Nolla sen asetteli: "Liettualaisella tutkinnolla ei tee mitään, etenkään humanistisella".
Anna-Sofia Bernerin pohdinta tämän sukupolven tilanteesta sunnuntain Hesarissa kertoo myös minusta. Olen valmistunut laman aikaan nyt kahdesti, tehnyt lukemattomia ilmaisia harjoitteluita opintojen takia, mietin miten maksan opintolainan korkoja ja asun vanhempieni talossa. Kaikki vain saadakseni koulutusta, koulutusta vastaavaa työtä ja ehkä sosiaalisen elämän.
En ole mielestäni valitseva työpaikkojen suhteen, kunhan ne ovat edes jotenkin opiskelemaltani alalta. Olin lievästi järkyttynyt kurssikaverin kommentoidessa tulevaa harjoittelupaikkaani Pietarissa, koska hän ei voisi kuvitella alentuvansa opettamaan vain ollakseen Pietarissa. Itse ajattelen sen toisinpäin, menen opettamaan ja samalla toteutan unelman talvisesta Pietarista. Eniten halusin Murmanskin paikkaa, mutta en osaa sujuvaa venäjää. Tähän vapaaseen paikkaan Murmanskissa samainen henkilö totesi, ettei kukaan mene sinne selvistä syistä.
Pietari on kuin Rooma, kukaan ei oikeasti ole sieltä kotoisin ja maahanmuuttajat väittävät olevansa venäläisiä (tai Rooman tapauksessa italialaisia). Mitä voin sanoa? En ole sydämeltäni pietarilainen, olen pienten kaupunkien puolella.
Omalta kohdaltani Venäjä-kiinnostus kestää vielä kauan, koska en usko saavani eläkettä Suomesta tai Euroopan nousevan lamasta. En elä mitenkään ihailtavaa elämää tai positiivisen asenteeni voittavan kaikki esteet (oikeasti kuulin molemmat samana päivänä). Passissani on viisumitarroja, koska ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Toisaalta en ole koskaan halunnut omistusasuntoa, avioliittoa tai lapsia.
Olen se makea täti, joka aina välillä kääntyy Suomessa tuoden hassuja leluja.
Глаза́ боя́тся, а ру́ки де́лают.
You never know what you can do till you try.
Literal: Eyes are afraid, but hands are doing the job.
