Kuvan etualalla ei ole journalistiikan uusin teos, se on muistiinpanovihkoni graafikkokaverini kuvittamana. Kuten tulen toteamaan, oli hieman pitkä päivä saman pöydän ääressä.
Suorittaessani viimeisiä kursseja, huomaan kaipaavani taaksejääneitä tottumuksia. Vietän viimeisiä hetkiä toimitusluokassa Hesaria selaillen, keskustelemassa veden juonnin tärkeydestä ja suunnittelemassa minkä kirjan kukin kirjoittaa. Eniten jään kaipaamaan muilta saamaani inspiraatiota ja tukea, koska ilman kilpailua ja puskemista kurssien läpi en olisi tässä. Moni jäi matkan varrella monesta eri syystä, ehkä täytyy olla hieman hullu tässä ammatissa. Mielestäni tärkeintä on verkostautuminen ja jatkuva puhuminen. En koskaan ollut koulussa opiskelemassa, olin siellä luomassa suhteita ja oppimassa miten muut työskentelevät.
Olen aikaisemmin kirjoittanut, että valitsin opiskelualan väärin ja huomasin karun totuuden vasta myöhemmin. Opiskelu ja tutkinnon suorittaminen eivät avaa ovia itsestään. Vain harva toimittajakavereistani jää toimittajaksi, moni suuntaa muulle alalle tai mediakentän toiselle laidalle. Itselleni on alusta lähtien ollut selvää, että keskityn uutistyöhön ja tiettyihin maihin. Muistan sanoneeni kaksi vuotta sitten, että musta tulee sotatoimittaja ja huulipunasta mä en kirjoita. (Tosin näin jälkikäteen ajatellen olisin voinut hieman pehmittää ajatustani koulutusohjelman päällikön edessä, mutta sanoistani huolimatta sain opiskelupaikan haastattelun perusteella.)
Ja mitä tulee kirjoittamiseen, se on aina läsnä jokapäiväisessä elämässäni. Huolestuttavaa on tavata toimittajakoulutuksessa olevia tulevia kirjoittajia, joille kirjoittaminen on pakko. Kirjoittaminen on todella vaikeata ja vaatii paljon pitkäjänteistä harjoittelua sekä uteliaisuutta. Voisin tietysti heittää tähän horoskooppikortin ja sanoa utealiaisuuden johtuvan siitä, mutta oikeasti haluan vain tietää kaikesta kaiken. Tästä tulee huono ominaisuus silloin, kun en osaa päästää irti ideastani tai tutkimuskohteesta. Tuoreena esimerkkinä päätin kirjoittaa talouslehden esittelyn venäläisestä Kommersantista ja neljän tunnin jälkeen olin saanut puristettua sivun verran tekstiä. Pakko mennä läpi harmaan kiven.
En tiedä missä olen Pietarin kokemuksen jälkeen, mutta uskoisin elämäni yhä tiivistyvän vaaleanpunaiseen matkalaukkuun. En enää kaipaa omia huonekaluja, vaatekaappia tai edes kirjojen ostamista. Olen ymmärtänyt kodin olevan luonani, olin sitten missä päin maailmaa tahansa.
