Olin hyvin positiivisesti yllättynyt lukiessani Hesarista kaksi nuorten koulutuksesta ja työttömyydestä kirjoitettua juttua. En ole opiskellut korkeakoulututkintoa ulkomailla ja en osaa sanoa miten hankalaa on työllistyä niillä papereilla, mutta itse olen saanut osani ai sä olet vaan ammattikorkeakoulussa -asenteesta. Tämän semi-espoolaisen tapauksessa ei tarvittu Espanjan kokemaa kriisiä, sain jalat alleni ihan ilman sitä.
En rehellisesti sanottuna tiedä mitä vielä pitäisi olla, koska kuvittelin kovalla työllä saadun korkeakoulupaikan riittävän edes työoville koputtamiseen. Ilmeisesti olin todella väärässä tai sitten valitsin väärän korkeakoulun.
Ratkaisin fiaskomaiset työhaastattelut ja niistä tulleen surun panostamalla yhä enemmän Venäjään. Tämän vuoden taikasanat ovat siis Venäjä, viimeiset kurssit ja opinnäytetyö. Venäjänsuomalainen kaverini tosin kommentoi Venäjän olevan täynnä lahjakkaita toimittajia ja ettei suomalainen aksentilla puhuva voi menestyä. Toisaalta hän myös kysyi miksi olen toimittaja, jos haluan pelastaa maailman? "Ihmiset eivät halua lukea pakotetusta prostituutiosta tai kadonneista tytöistä", hän sanoi istuessaan sängyllään. Kannettavani hurisi sylissäni ja ajattelin, että tämä on niin epätodellinen keskustelu. Haastattelutilanteesta oli tullut jotain aivan muuta, pääpaino elämäni arvostelemisessa.
Ymmärrän sen pointin, että "työskentele suomalaisen toimituksen kautta", ongelmana tässä on vaan se pääseminen sellaiseen suomalaiseen toimitukseen. "Hanki kokemusta." Ei siinä ettenkö hankkisi kokemusta, mutta se sitten tulee hankittua Suomen ulkopuolelta ja tunnen itseni, että sinne sitten jään. Verkostautuminen, kaverit ja yhteisö ovat sitten muualla. Miten sellaisesta maailmasta enää palaa Suomeen vain paremman palkan takia?
En usko pääkaupunkiseudun työtilanteen ihan heti muuttuvan. Tavallaan periksiantamaton on myöntänyt tappionsa ja pitää vaan uskaltaa uskaltaa elää Venäjällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti