Kumminkin

Oli pakko kuvata olkalaukkuni sisältö, mitä vaaditaan haastattelun tekemiseen. Kuvasta puuttuvat muovipussit (Karjalan tiet eivät ole heikkomahaiselle, terve!), iso huivi ja lyijykynä (en halua toistaa mustekynän nuolemiseen liittyvää nöyryyttävää kokemusta enää koskaan, joten ostin lyijykynän). Tärkeintä on pitää kahta lompakkoa, yksi Suomea varten ja toisessa Venäjä-kortit. Jos lompakko varastetaan, menee vaan yhden maan elämä. Hieno logiikka! Positiivinen juttu korttien hamstraamisessa Venäjällä on, että siellä saa oikeasti alennusta käyttäessä liikkeen kanta-asiakaskorttia. Suosittelen lämpimästi Lonely Planetin matkaopasta, sitä pientä versiota (10 euroa Suomalaisesta). Sen avulla voi oikeasti käydä keskusteluita vieruskumppanin kanssa (14 tuntia englantia puhumattoman azerin vieressä ei tuntunut niin pitkältä kiitos tämän kirjan!).

Suomalainen kalenteri on myös päiväkirjani, passissa on käheät suojukset, koska rekisteröintipaperit muuten tippuvat ja kannan matkustaessa suolakeksejä mukana (niillä saa verta naamaan ja uskottavan olemuksen tullissa, kun on ensin oksentanut neljä tuntia). Venäläinen kalenteri on työpöydällä, koska työrytmi menee venäläisen kalenterin ja lomien mukaan. Kannan aina mukana pientä kannettavaa, koska teen suoraan muistiinpanot ja vain harvoin nauhoitan. Seminaareissa ja konserteissa nauhoitan, mutta suosin näpyttelyä.

Haastatellessani enemmän tai vähemmän venäjäläisiä, huomaan keskustelun suunnan aina menevän Petroskoista puhumiseen. Tänään haastattelin venäläistä lastenkirjailijaa ja hän kysyi miksen kirjoita elämästä pienessä provinssissa? Toimittaja Laurénin kirja moskovalaisesta elämästä on todella kaukana petroskoilaisesta elämästä, koska Moskovan ollessa Venäjän kiihkeästi hakkaava sydän, Petroskoi on enemmänkin kutiava sääri. En tiedä mitä Moskova on, en ole käynyt siellä ja en osaa sanoa miten hektistä työelämä on. Olen käsittänyt sen olevan todella kovaa ja nopeatempoista.

Petroskoi on täydellinen paikka, jos on kiinnostunut vähemmistökielistä ja haluaa todellisen kielikylvyn aidossa ympäristössä. Venäläinen työmaailma vaatii totuttelua ja kaikessa kaoottisuudessaan se on toimiva tapa työskennellä. On hyvä nähdä venäläisten työtavat ja mitä ei tarkoittaa, koska liian usein kuulen kuinka venäläiset eivät ymmärrä suomalaisia. Suoruus ja tästä ei neuvotella -lähestymistapa ei toimi Venäjällä, keskusteluihin menee aikaa ja näytelmään vaan täytyy heittäytyä.

Haastateltavina suomenvenäläiset ja karjalaiset ovat parhaimpia mahdollisia, he puhuvat pitkästi ja kuvailevasti. Venäläinen vieraanvaraisuus on jotain aivan käsittämätöntä ja en ole koskaan tuntenut olevani toimittaja, olen toivottu vieras. He ovat yhteistyökykyisiä, aikaa on tuntitolkulla, kotiinkin saa tulla kuvaamaan ja ihan vaan juttelemaan, halaamisesta ja toivottelusta ei tule loppua.

Tiistainen käyntini Jyväskylässä sijaitsevassa venäjänkielisille maahanmuuttajille suunnatussa Mosaiikki-lehdessä hieman venyi ja lopulta juoksin kaalipiirakoiden kanssa kohti juna-asemaa. Muistan nauraneeni Ville Haapasalon säälittävälle yritykselle poistua viinitehtaalta 30 päivässä Venäjän halki -ohjelmassa, koska kuvittelin heidän näyttelevän lähtemisen vaikeutta. Se on ihan todellista, ei venäläisille vaan huikata terve! ja lampsita ulos. Kävin läpi sitten kaikki mahdolliset toivotukset; lupasin kertoa terveiset Ääniselle, Petroskoille ja Pietarille. Lupasin myös tulla takaisin ja istua heidän kanssaan syöden kaalipiirakoita.

Lempisanani ollessa kumminkin, niin kumminkin olen kohta kotona syömässä kaalipiirakoita.