Saavuttaessani kaksi unelmaani (kirjoittamisen ja henk.koht.elämän suhteen), huomaan todella kaipaavani jotain enemmän. Kirjoittamisesta on lähtenyt haastavuus, haluan pakata vaaleanpunaisen laukkuni ja suunnata seuraavaan maahan, päästä eteenpäin surun käsittelemisessä ja vain tavoitella jotain uutta. Kun kaikki tavoittelemisen arvoinen on jo saavutettu tässä kaupungissa, tulee kieltämättä aika tyhjä olo.
Olen tavannut neljän kuukauden aikana mahtavia ihmisiä, oppinut ettei venäjän opiskeleminen vie kielikapasiteettia livviltä ja huomannut pärjääväni Venäjällä. Pääsin yli ensimmäisestä kulttuurishokista (toinen tulee oppiessani kielen ja ymmärtäessäni paremmin kulttuuria), huomasin olevani väärässä työympäristössä ja haluavani jäädä Venäjälle. En koskaan tule olemaan venäläinen, mutta jotain sinne päin. Ennen radiohaastattelun alkamista sanoin tämän ensikosketukseni Venäjälle täydentäneen kulttuuri-identiteettiäni, koska ymmärsin kielten (venäjän ja livvin) olleen ne puuttuvat asiat elämästäni. Huomasin televisiopätkien juontamisen olevan paljon helpompaa, kuin radiohaastattelun antaminen. Aivan rehellisesti sanottuna ei mitään muistikuvaa vastauksistani tai kommenteistani. En halua katsoa tai kuunnella mitään mihin olen osallistunut, koska olen liian itsekriittinen puheen suhteen.
Olen erittäin tyytyväinen tähän vuoteen, etenkin uusiin kokemuksiin ja mahdollisuuksiin. Olen päättänyt monia asioita, tärkeimpänä päätöksenä on viettää Suomessa viettämäni aika tehokkaasti ja valmistua. Haluan suorittaa MA-tutkinnon ja erikoistua sotajournalismiin, joten se on seuraava etappi. Haluan oppia kirjoittamaan englanniksi, jotta saavuttaisin enemmän lukijoita ja voisin kertoa ihmisoikeuksista, orjuudesta ja minkälaista ihmiskauppa on. En ole hylännyt kiinnostuksen kohteitani, olen vain joutunut löytämään aikaa dokumenteille ja tiedonhankinnalle. On välillä vaikeata kirjoittaa jostain aivan muusta ja tunnen syyllisyyttä siitä, koska en usko muuttavani kenenkään maailmaa musiikkiarvostelulla tai henkilöjutuilla. Vaadin ehkä liikaa teksteiltäni ja haluan sen aina olevan jotain uskomatonta. Taidan olla vanhanaikainen toimittaja uskoessani sanan voimaan oikein käytettynä.
Rakastan kuulla sä et pysty siihen, koska se antaa sen voimaa mennä läpi harmaan kiven saavuttaakseni tämän mahdottoman asian. Kun olen suuri televisiotähti Venäjällä, lähetän klipin eräälle opettajalle, joka kommentoi ettei musta tule televisioesiintyjää tekemälläkään. Sitä hetkeä sanotaan henkisen keskarin näyttämiseksi. Odotan sitä hetkeä suurella innolla.
Ja pakko vielä mainita kielellisestä edistymisestäni, osallistuin amerikkalais-venäläiseen seminaariin ja tein muistiinpanot venäjäksi. En varmaankaan ymmärrä enää huomenna sanaakaan, mutta ainakin sain ensikosketuksen nopeaan kirjoittamiseen ja käsialani on erilaista kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettuna. Todella jännittävää päästä tälle asteelle.
