Pulut eivät väistä

Tällä viikolla tapahtunutta:
kannettavani päätti hajota ja siinä samalla pyyhkiä muistin (note for myself: kirjoita salasanat ylös)
ryhdistäydyin venäjän oppimisen suhteen ja ostin keskusteluoppaan
ostin venäjä-vepsä keskusteluoppaan vain huomatakseni vepsän olevan aivan perhanan hankala kieli
huusin töissä ensimmäistä kertaa (alan siis oppimaan venäläiseen työkultuuriin)
kävin pitkällisen keskustelun työkaverini kanssa avoimesta työhuoneeni ovesta (tämä siis on sitä suomalaista avoimuutta)
en osaa enää juoda mehua tai teetä ilman lilluvia hedelmänpaloja
olen ilmeisesti allerginen porkkanalle (tämä oli surullisinta)

Ja jotenkin jännästi kaiken tämän lisäksi päädyin pitämään suomen keskustelukurssia. Olen selvästi vähemmistöpainotteinen ja huomasin aivan liian monen opiskelevan suomea itsekseen, koska kurssihinnat ja yksityisopettajat ovat aivan liian kalliita. Ajattelin antaa aikaani suomeksi ja vastapalveluksena saan ilmaisen livvin kielen alkeiskurssin.

Ensi viikosta lähtien alan myös keskustelemaan livviksi uuden teeseuralaisen kanssa. (Täällä juodaan hyvin paljon teetä, suorastaan keksitään syitä juoda lisää.) Tämä kyseinen vanha herra on karjalainen ja ilmeisesti sangen yksinäinen, joten ajattelin yhdistää säälittävän kielitaitoni ja vanhojen tarinoiden kuuntelemisen. Tarinat miliiseistä, Neuvostoliitosta ja karjalaisista kylistä ovat todella mielenkiintoisia ja haluan kuulla minkälaista oli elää karjalaisena venäläistyvässä Karjalan tasavallassa.

Alan monella tapaa jo ajattelemaan eri tavalla, en enää näe ränsistyviä taloja tai lumipenkoissa olevia tyhjiä kaljapulloja, huomaan enemmänkin venäläisen kulttuurin hyviä puolia. En ole koskaan kohdannut niin pitkälle vietyä ystävällisyyttä ja auttamista, lämpöä tai huolta. Kuvittelin Venäjän olevan Aikapankiton yhteiskunta ja tarvitsevan enemmän yhteisöllisyyttä keinotekoisen Aikapankki-verkoston avustamana. Ilmeisesti olen onnistunut pääsemään sisärinkiin ja täällä ei olla yksin. Vaikeinta on ehdottomasti ollut avun vastaanottaminen ja joustaminen liiallisesta itsenäisyydestä.

On vaan niin jännää ajatella itseään tänne kuuluvana. Venäläistyneiden tänne jääneiden sukulaisten ja uusien kavereideni kautta uskon tämän kokemuksen muuttavan ajattelutapaani ja muokkaavan urani suuntaa.

Ja mitä tulee otsikkoon, jopa pulut ovat arvonsa tuntevia ja ne eivät väistä.

My way

Elämässä on ihmisiä, jotka muuttavat elämäntien suuntaa tai vahvistavat sen olevan juuri se oikea. Sain mahdollisuuden haastatella tulevaisuuden minääni ja huomasin olevani matkani alkupäässä.

Hän kysyi mitä teen livvin eteen palattuani Suomeen. En ihan oikeasti ole ajatellut asiaa. (Hän tosin sanoi meidän kielen eteen ja tunsin äärimmäistä lämpöä rinnassani, koska kuulin sen ensimmäistä kertaa ääneen sanottuna. Meidän kielen.) Tämän hyvin intensiivisen ja lyhyen haastattelun aikana myös ymmärsin uskonnon olevan osa kulttuuri-identiteettiä.

Tämä kuulostaa todella typerältä jopa päässäni, mutta sen tapaamisen jälkeen näin Petroskoin aivan eri valossa. Ymmärsin sen vain olevan osa elämääni. En ole vielä rakastunut siihen, mutta hieman ihastunut. Siitä ei koskaan tule Helsinkiä, mutta se on jotain erilaista ja ehdottomasti tutustumisen arvoista.

Tulen aina muistamaan Petroskoin urani alkuna, koska en pysty päästämään irti kirjoittamisesta. Ensimmäistä etusivun juttua ei koskaan unohda, koska joko sitä varten elää tai sitten ei vaan välitä millä sivulla oma juttu julkaistaan. Seuraavan numeron nimenvaihdos oli aamun palaverin aiheena, Tukiaisen Sanomat. Mahtavaa.

En tiedä olenko työnarkomaani vai olenko vaan niin rakastunut työhöni, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani oikealla tiellä.

Sopeutumisen pitkä tie

En usko (näin kolmen viikon jälkeen) kaipaavani Karjalan tasavaltaa lähtöni jälkeen. Onnekseni saan toteuttaa itseäni työssäni ja kirjoittaa itseäni kiinnostavista aiheista. Kuivakäymälöistä kirjoittaminen tuli hieman vahingossa aiheeksi, vähemmistökielten asema ja perheväkivalta olivat suunniteltuja. Olin jo ennen lähtöä tutustunut suomalaisten projekteihin ja tiesin kirjoittavani niistä.

Onnekseni päätoimittaja ymmärtää hieman erikoisempia aiheita ja ei ainakaan vielä ole rajoittanut juttuideoitani. Erikoisilla aiheilla tarkoitan vähemmistökieliä, katulapsia, huusseja ja itseni käyttämistä koekaniinina. Uusin idea on livvin opinnot ja aloitan ne maanantaina.

Ja mitä tulee kuvaan, se on nukketeatterin varastossa otettu. Sain hienon mahdollisuuden penkoa nukkevarastoa ja seurata Koirien Kalevala vienankarjalaksi -harjoituksia. Olin hieman epäileväinen kuullessani ohjaajan olevan venäläinen ja ohjaavan venäjäksi. Huomasin kahden tunnin aikana kielen olevan väline, ei este. Äänen hallitseminen ei ole sidottu kieleen tai sen ymmärtämiseen. Sen illan jälkeen opin kommunikoimaan hieman rohkeammin ja selitän asian vaikka suomeksi, jos en osaa sitä venäjäksi.

Toimiston ulkopuolisessa elämässä asiat ovat menneet helpommiksi. Alan sopeutumaan ja samalla huomaan olevani ulkopuolinen. Aivan rehellisesti sanottuna kuvittelin sopeutumisen olevan helpompaa. Olin maalannut Karjalasta liian romanttisen kuvan ja kuvittelin tuntevani suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta täällä asuvien kanssa. Täällä oleminen tekee lähinnä nöyräksi, koska elämä on niin erilaista ja huomaan pitäneeni elämääni itsestäänselvyytenä. Voin jo lyhyen ajan jälkeen sanoa todella arvostavani ilmaista koulutusta, juomakelpoista vettä ja turvallisuutta.

Huomaan päivittäin uusia tästä ei kannata keskustella venäläisen kanssa -aiheita. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen oppinut olemaan hiljaa. Siis todella pitämään turpani kiinni. Huomaan pelkästä katukuvasta luokkaerot, en ole koskaan nähnyt niin hienoja ja kalliita autoja, kuin mitä näen päivittäin Petroskoin keskustassa. Samaan aikaan keskustan rakennukset ovat ränsistyneitä ja kaduilla maleksii katukoiria.

Yritän vain saada mahdollisimman paljon irti tästä kokemuksesta ja saada hyvän kielellisen pohjan. Voin vain yrittää parhaani kielten oppimisen suhteen ja todella saavuttaa itselleni asettamat tavoitteet. Haluaisin vain mennä ajassa eteenpäin puolisen vuotta ja olla jo haluamassani pisteessä. Tiedän tarkalleen seuraavat kaksi vuotta elämästäni, koska olen asettanut tavoitteet tälle ja seuraavalle vuodelle. Kirjoitin tavoitteet pitkään mailiin ja lähetin sen Richmondille. En tavallisesti puhu kirjoittamisesta tai kuukausitavoitteistani, koska uskon pystyväni mihin tahansa ja en rehellisesti sanottuna jaksa kuunnella mitään negatiivista.

Lopetin elämän pelkäämisen tarkalleen ottaen viime heinäkuussa ja siitä lähtien päätin elää positiivisessa maailmassa täysin itseäni varten.

Talvi mäni ta tuli kevät.

Olen kuullut tämän viikon aikana olevani työnarkomaani, kuningatarmaisesti käyttäytyvä, aivan liian suomalainen ja vähemmistökielien kannattaja. Pidän itseni kiireisenä, todella kiireisenä, koska pääni ei kestäisi tätä paikkaa ilman valtavaa työmäärää.

Ymmärrän itseäni paremmin vienankarjalaisten ja suomalaisten kautta, venäläiset saavat oloni tuntemaan vieraaksi. Selitin venäläiselle kaverilleni kieliprojekteistani ja hän kysyi miksi haluan puhua kuolevia kieliä, koska ne ovat kumminkin katoamassa. En suuttunut kommentista, koska kielivähemmistöjen tilannetta ei paranna oman näkemyksen korostaminen. Tosiasia on, että Karjalan tasavalta on venäläistynyt ja vähemmistökieliä (karjalan murteita, suomea ja vepsää) ei kuule pääkaupungin kaduilla.

Nuori Karjala -järjestön kirjasto palvelee kaltaisiani kielen opiskelijoita ja lainasin Koirien Kalevalan vienankarjalaksi. Ajattelin kieliopintojen alkavan tästä kirjasta. Myöhemmin keväällä kirjoitan jutun liittyen Koirien Kalevalaan vienankarjalaksi. Lähinnä opiskelijoista koostuva ryhmä ylläpitää vienankarjalan kulttuuritarjontaa lapsille ja tämän kevään näytelmän aiheena on Koirien Kalevala vienankarjalaksi (ensi-ilta Petroskoissa 9.huhtikuuta). Menen seuraamaan paikallisen nukketeatterin harjoituksia ensi viikolla, koska haluan tavata vienankarjalaa puhuvia nuoria ja aloittaa omat kieliopintoni pienryhmässä. Molemmat siis tapahtuvat samassa rakennuksessa.

Karjalan tasavallassa venäjää oppii pakostakin ja itselleni tärkeintä on oppia vienankarjalaa ja livviä. Paskat venäjästä. Livvin osaaminen on velvollisuuteni sukuani kohtaan ja haluan oppia tuntemaan livviläisen puoleni. Ehkä pitää olla vähemmistökielen edustaja, että ymmärtäisi sen palavan halun oppia kieltä. En halua tyytyä ainoastaan venäjän oppimiseen, koska sen oppiminen on nopeampaa kantaväestön puhuessa sitä. Livviläisten ja vienankarjalaisten löytäminen oli hieman haasteellisempaa, mutta olen onnistunut siinä. Suuni avaamalla sain tietää vähemmistökielien (vienankarjalan, vepsän ja suomen) kirjastosta Petroskoin keskustassa ja säästän rahaa lainaamalla oppikirjoja ja muita kirjoja.

En osaa antaa periksi saadessani projektin aiheen. Viisi kuukautta, kolme kieltä.

Pakistan in me

Facebook-päivityksistäni on muodostunut jo surkuhupaisia, olen rehellisesti ja mitään peittelemättä raportoinut kokemuksistani aivan eri maailmasta.

Koluttuani aivan liian monta ruokakauppaa, löysin vihdoin itselleni sopivan kaupan, sellaisen suomalaisia tuotteita myyvän ison ruokakaupan. Itkin maitohyllyn äärellä nähdessäni Valion maidon ja kannoin Hedelmäpommit kotiin. Pieni pala Suomea auttaa sopeutumisessa ja uusien projektien suunnitteleminen tekevät arjesta hieman mielenkiintoisemman.

Loputtoman pitkältä tuntuva joululoma ei ole se mun juttu. Olen kävellyt loskaisia katuja pitkin jo parin päivän ajan ja en osaa olla tekemättä mitään. Olen siis keskittynyt kirjoihin ja lukenut pakotetusta prostituutiosta. Half the Sky on varmasti hienoin lukemani kirja, koska se kertoo seksuaalista väkivaltaa kokeneista naisista ja miten joukkoraiskauksen uhri ei vaikene, vaan nousee vastustamaan yhteisön lisäksi Pakistanin hallitusta ja presidenttiä. Luettuani pakistanilaisen Mukhtar Main selviytymistarinan, koin toisen nykäyksen sisälläni. (Ensimmäinen oli siis viime heinäkuussa koskien Afganistania.)

Yritän saada Pakistanin mahtumaan tämän vuoden tavoitteisiin, koska valmistumisen jälkeen lähden kirjoittamaan aivan muusta. En ole jättänyt opintojani kesken ja en koskaan jättäisi kesken, olen vain väsynyt opiskelemaan taloutta ja riitelemään kaikesta mahdollisesta.

Vuoden kuluttua olen Suomessa puoli vuotta ja käyn koulun loppuun. Viisi vuotta tästä hetkestä ja olen israelilaisen sanomalehden Haaretzin toimittaja.