Rikkoessani omia lupauksia kauniin tasaiseen tahtiin, huomaan saavuttaneeni kaiken saavuttamisen arvoisen. En koskenut kivijalkaa, mutta kosketin venäläistä sieluani ja ymmärsin elävän perheen olevan paljon tärkeämpää, kuin kuolleen. Viimeiset päivät vietin puhuen lähinnä itsestäni ja kokemuksistani, koskettavista asioista ja raivostuttavista seikoista. En koskaan tule todella ymmärtämään venäläisyyttä tai hierarkista kulttuuria. Ehkä se menee samaan laatikkoon kirjoittamiseni kanssa, sitä ei voi kukaan muu ymmärtää, kuin sen eläjä. Olen oppinut, etten voi miellyttää kirjoittamisellani jokaista, mutta voin koskettaa ja muuttaa edes sen pienen hetken.
Tulin Karjalaan löytääkseni juureni, mutta ymmärsin myös etten halua juurtua tänne. Olen kotona ollessani Petroskoissa, koska uudessa ympäristössäni olevat ihmiset tekevät kodin. Tärkeintä kumminkin on, että pidän itsestäni Venäjällä. Olen sopeutunut kielimuurista huolimatta ja oppinut elämään pienessä kaupungissa. En olisi koskaan uskonut viihtyväni näin pienessä paikassa, mutta aivan rehellisesti sanottuna en näe tulevaisuuttani Karjalassa. Tieni vie jonnekin aivan muualle, mutta oli hienoa rikkoa Venäjä-kupla ja nähdä mitä rajan takainen Karjala on nykypäivänä.
Mitä jään kaipaamaan? Ihmisiä, katuja ja mautonta Varkauden porttia. Jään kaipaamaan itseäni, koska sain mahdollisuuden aloittaa aivan alusta ja tulla toiseksi ihmiseksi. En tiedä kuinka paljon olen menettänyt entisestä verkostostani, mutta toivon muutoksen olevan hyvästä. Ennen tätä matkaa en ollut ymmärtänyt kuinka vaikeata on kysyä mitä kuuluu? Sellaista ei ajattele ennen lähtemistä, koska uuden arjen eläminen on niin kaukainen ajatus. En tiedä minkälainen arki odottaa Helsingissä, mutta tiedän kokevani kulttuurishokin.
Kaikesta huolimatta en vaihtaisi päivääkään pois tästä kokemuksesta ja uskon näiden kokemusten muuttaneen ajatusmaailmaani. Kohtasin oman osuuteni avoimesta rasismista, ylenkatsomisesta ja väheksynnästä. En kumminkaan anna sen muuttaa käsitystäni Venäjästä ja matkan varrella tapaamistani ihmisistä, jotka tekivät kaikkensa pitääkseen yllä hyvää Venäjä-kuvaa. Kaikessa on lihaa, ihmiset puhuvat sitkeästi vain venäjää ja pulut eivät väistä. Opin syömään sisäelimiä, ymmärtämään venäjää ja seuraamaan pulun tietä.
En ole kohdannut korruptiota tai edes kuullut sellaisesta, mutta ilmeisesti asiat ovat huonolla tolalla korruption ollessa niin minimaalista. Ukrainassa asunut venäläinen kaverini päivitteli, kuinka hän ei saanut lahjomalla lääkärintodistusta näöstään. (Hänen näkönsä ei ole ajokorttiin vaadittavan näön rajoissa, laseista huolimatta.) Lopulta hän meni Sortavalaan tutulle lääkärille ja sai vaadittavan todistuksen. Haluan uskoa muutoksen lähtevän ihmisistä ja ehkä tässä tapauksessa hänellä oli paljon muutosvastarintaa.
Ehkä Karjalaan matkustaville neuvoisin kunnioittamaan maan uskontoja, tapoja ja kieltä. Tämä ei ole tasa-arvoinen maa ja uskonnolla on näkyvä rooli. Mielestäni Venäjälle ei kannata tulla tekemään omaa oloaan huonoksi, jos ei ymmärrä miksi ortodoksissa kirkossa pitää peittää tukka. Vasta-argumenttina sain tältä korkeastikoulutetulta suomalaiselta nuorelta naiselta, että miehetkään eivät laita huivia. Tunsin myötähäpeää, raivoa ja sääliä. Hänen kaulassa roikkunut huivi viestitti kaikille muille, että suomalainen ei kunnioita tätä uskontoa. Eivät suomalaiset ole parempaa kansaa, joka tulee pelastamaan köyhyydessä eläviä venäläisiä. Tämän rikkaampaa maata ei ole olemassa ja on sääli, jos ei halua tulla rikkaaksi.
Viimeisen kellon soidessa myös tälle lähtijälle, raahaan kasvaneen omaisuuteni junaan ja suuntaan kohti kaupungin valoja. Pietari, oi sinä veijari!
