Elämässä on ihmisiä, jotka muuttavat elämäntien suuntaa tai vahvistavat sen olevan juuri se oikea. Sain mahdollisuuden haastatella tulevaisuuden minääni ja huomasin olevani matkani alkupäässä.
Hän kysyi mitä teen livvin eteen palattuani Suomeen. En ihan oikeasti ole ajatellut asiaa. (Hän tosin sanoi meidän kielen eteen ja tunsin äärimmäistä lämpöä rinnassani, koska kuulin sen ensimmäistä kertaa ääneen sanottuna. Meidän kielen.) Tämän hyvin intensiivisen ja lyhyen haastattelun aikana myös ymmärsin uskonnon olevan osa kulttuuri-identiteettiä.
Tämä kuulostaa todella typerältä jopa päässäni, mutta sen tapaamisen jälkeen näin Petroskoin aivan eri valossa. Ymmärsin sen vain olevan osa elämääni. En ole vielä rakastunut siihen, mutta hieman ihastunut. Siitä ei koskaan tule Helsinkiä, mutta se on jotain erilaista ja ehdottomasti tutustumisen arvoista.
Tulen aina muistamaan Petroskoin urani alkuna, koska en pysty päästämään irti kirjoittamisesta. Ensimmäistä etusivun juttua ei koskaan unohda, koska joko sitä varten elää tai sitten ei vaan välitä millä sivulla oma juttu julkaistaan. Seuraavan numeron nimenvaihdos oli aamun palaverin aiheena, Tukiaisen Sanomat. Mahtavaa.
En tiedä olenko työnarkomaani vai olenko vaan niin rakastunut työhöni, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani oikealla tiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti