Tarkoituksena oli palata Samarasta junalla, mutta 41 tuntia heinäkuun helteissä ei kauheasti houkutellut. Siinä ajassa pääsisin siis Moskovan kautta Pietariin. Ehkä eniten painoi kaikessa liikkuvassa oksentaminen ja plaskartnassa (sekavaunussa) oleminen ei mahasta tuntunut niin hyvältä. Toukokuussa palatessani Pietarista Helsinkiin soin itselleni palan luksusta ja tulin Allegrolla (matka-aika päälle kolme tuntia).
Kolmen tunnin aikana selvisivät seuraavat seikat:
eteläkorealaiset eivät ole hetkeäkään hiljaa
junan käytävällä voi jumpata (aikaisemmin mainitut naisturistit)
vessan ovi ei sulkeudu asemilla (koko osasto sai nauttia erinäisistä äänistäni)
surullisinta oli saada sympatiaa Suomen rajaviranomaisilta (näytin varmasti kammottavalta kahden tunnin oksentamisen jälkeen)
Palatakseni ruskeaan haisevaan rinkkaani, päädyin tähän kokoon (40 litraan) googlattuani ja luettuani omasta mielestäni tarpeeksi tietääkseni jotain rinkka selässä matkustamisesta. Siis siihen rinkkaahan ei mahdu mitään. Lopputuloksena mukaan tulevat neljä toppia, farkut, tuulitakki, verkkarit+pusero, kahdet kengät ja kaksi parempaa kesämekkoa, yöpuku ja pieni kasvopyyhe. Mukana menossa myös kaksi meikkipussia (aurinkorasvat vievät eniten tilaa, olen todella kalpea ja seuraava väriaste on punainen), Suomen lippu (oikeasti sellainen puutikussa liehuva lippu), lääkkeitä, hyttysmyrkkyjä (tuskin auttaa mitään, mutta silti) ja nenäliinoja. En voi sietää venäläisiä ohuita nenäliinoja. Olen juuri sellainen nenärakas, joka oikeasti kantaa pakettitolkulla nenäliinoja Venäjälle. Todella surullista.
Yritän löytää toimivan netin Samarasta ja olla sekoamatta vihdoin nähdessäni Samaran ja Ufan. Unelmat toteutuvat yksi kerrallaan.
