Mietin kolmen viikon ajan mitä kertoisin Samarasta. En ole vieläkään löytänyt oikeita sanoja kuvaamaan kokemuksia hiekkaisessa miljoonakaupungissa. Otin satoja kuvia yrittäessäni vangita kaupungin kauneuden, loputtomat hiekkarannat, puistot ja portaiden määrän. En ole koskaan kävellyt sellaista määrää portaita, ylämäkiä tai hiekkaisia polkuja. Iltaisin niistin hiekkaa, sitä oli kaikkialla.
Vaikka itse vapaaehtoisprojekti oli täysi fiasko alusta loppuun, yritän suhtautua siihen paremmalla asenteella. Tapasin elämääni vaikuttaneita ihmisiä, opin itsestäni paljon ja pääsin yli äkkipikaisuudestani. Vietin kolme viikkoa 24/7 hyvin nuorten venäläisten vapaaehtoisten ja kuuden itseni ikäisten kansainvälisten vapaaehtoisten kanssa. Muistin minkälaista oli olla 18-vuotias, jolle lounas tarkoitti kahta nuggettia ja appelsiinimehua, ruokailutilanteet jatkuvaa kilpailua siitä kuka syö vähiten ja bilettämisen olevan elämän tärkein asia. En oikein ymmärtänyt miksi nämä 12 bilehilettä olivat mukana orpokodeissa tehtävässä vapaaehtoistyössä, mutta tiesin omat motiivini lähteä Etelä-Venäjälle. Halusin päästä sisälle erilaisiin laitoksiin, koska en ulkomaalaisena ja etenkin toimittajana pääse katsomaan laitoksissa elävien lasten ja nuorten arkea.
Haluan aloittaa kokemuksieni kertomisen mainitsemalla Venäjän olevan todella valtava maa, rakastan sitä ja samalla vihaan sydämeni pohjasta. Sydämeni särkyi kolmen viikon aikana, en kyennyt olemaan tunteeton hampaattomien, lukutaidottomien ja repaleisissa vaatteissa kulkevien lasten edessä. Nämä kolme laitosta ovat Samaran parhaimmistoa, sellaisia voi esitellä ulkomaalaisille. Vasta ollessani kolmannessa laitoksessa ymmärsin tilanteen vakavuuden, systeemiin joutuneilla lapsilla ei ole tulevaisuutta. Itkin yhden ainoan kerran lapsen nähden, koska tiedän tilastot ja etenkin tyttöjen kohtalon laitoselämän jälkeen. Tämä 14-vuotias tadžikistanilainen tyttö sanoi haluavansa isona lääkäriksi, mutta tietää sen olevan mahdotonta. Hän on luku- ja kirjoitustaidoton. Hänen seitsemästä sisaruksestaan kaksi nuorinta olivat hänen kanssaan laitoksessa.
Samara on mielestäni vaikea kaupunki ulkomaalaiselle, koska se on hyvin eristäytynyt kaupunki. Ulkomaalainen on joko avaruusolio tai super stara paikallisille, jotka haluavat lähestyä ja keskustella. Samara on tunnettu rikollisuudestaan ja törmäsin itsekin siihen, mutta en halua leimata koko kaupunkia rikollisuuden pesäkkeeksi yhden huonon kokemuksen takia. Samarassa asuvat eivät suhtaudu turisteihin samalla tavalla, kuin Suomen rajan lähettyvillä olevissa kaupungeissa olevat venäläiset. Ehkä ongelmana on matkailun puuttuminen ja sen tuoman rahan merkitys kaupungin hyvinvoinnille. Hyvänä esimerkkinä törmäsin avoimeen ulkomaalaisvihaan, koska en ole aasialaisen näköinen ja taas Karjalan tasavallassa sovin sen venäläisyyden muottiin. Päälleni on syljetty, ruokakaupan kassa huoritteli ja rautatieasemalla taksikuskit yrittivät joukolla ryöstää. Tanskalaisesta kaveristani oli enemmän hyötyä, kuin vieressä seisoneistä poliiseista.
Samara on valovuosia Pietarista tai Moskovasta, koska se on kaukainen paikka ja täynnä entisen Neuvostoliiton asukkaita. Halusin nähdä erilaista Venäjää ja sain siihen hienon mahdollisuuden. Kaikesta paskasta huolimatta Samara teki vaikutuksen ja se on kaunein näkemäni kaupunki, osa kauneinta Venäjää.
