Sydämessä yksi ämmä

Vietettyäni viikon viiden mijoonan muun varjossa, olen vanhentunut kuukausien verran. Jos vuosi Venäjällä vastaa monta vuotta Euroopassa (olen kuullut erilaisia versioita, kolmea ja seitsemää), olen vihdoin ymmärtänyt kuulemani tarkoituksen. En tiedä olenko vielä rakastunut Pietariin, mutta olen hiljalleen rakentamassa pesääni tähän kaoottiseen, äänekkääseen ja kauniiseen kaupunkiin.

Asuessani keskustan sydämessä, olen sisäistänyt pitkät korttelit, kellotornin loputtomat portaat ja pimenevän illan. Ymmärrän nyt miksi niin moni rakastuu Pietariin ja haluaa olla täällä hinnalla millä hyvänsä. Tiedän Venäjä-kiintiöni olevan täynnä tämän matkan jälkeen.

En usko koskaan todella ymmärtäväni venäläistä ajattelutapaa, koska olen niin rajoittunut suomalainen. Vihaan monia asioita tässä maassa, tosin en ole vielä oppinut hengittämään kestäen niitä. Länsimaiden ihannointi hieman oksettaa, epärealistiset odotukset Suomesta ja rasistisuus. Olen aikaisemminkin kirjoittanut kohtaamastani rasismista ja jopa Suomi-fanien täyttämässä Pietarissa, suomalaisuus ei aina ole hyvästä. En koskaan olisi voinut kuvitella, miten ärsyttävää vartijoiden kulkeminen selkäni takana voikaan olla. Stockalla ei kannata puhua suomeksi, jos haluaa olla rauhassa.

Edustaessani kaikkea suomalaisuutta kolmelle suomen opiskelijalle, joudun miettimään kahden kulttuurin eroavaisuuksia. Tosin tyttöjä kiinnosti enemmänkin minkälaisia suomalaiset pojat ovat ja miten he eroavat venäläisistä. Tämä omakohtainen kokemus viimeksi mainituista nyt puuttuu, joten lupasin palata vastaukseen myöhemmin.

Osa-aikaisen opettamisen lisäksi yritän saada elämääni muutakin ohjelmaa. Olen tämän viikon aikana lisännyt yhden asian tätä en halua tehdä -listalleni. En halua enää kirjoittaa suomeksi. Käytyäni pitkällisen keskustelun Richmondin kanssa, ymmärsin haluavani jotain aivan muuta elämältäni. Ehkä Pietari on turvasatama kaltaisilleni elämän tarkoitusta etsiville, täällä voi kadota massaan ja elää kiivaasti sykkivän sydämen tahtiin.