Lillittuani aikani ammeessa, aloin miettimään miten aivan liian pitkä aika viisi kuukautta onkaan. Huomasin siinä samalla haluavani lähteä pois, tehdä jotain uutta. Tämä paikka on jo niin nähty. Kun alan olemaan osa kalustoa, se on se oikea aika mennä eteenpäin.
Odotan suurella mielenkiinnolla kesää ja sen tuomia haasteita, eniten jännittää venäjän puhuminen ja uskon oppivani muodostamaan neljännen lauseeni. Osaan siis sanoa "Rakastan Liptonin mansikkateetä", "Puhun vain vähän venäjää" ja "Olen täällä yksin", joten hieno sanavarasto!
Tosin olen myös oppinut, ettei suora käännös suomen hienoista yhdyssanoista oikein toimi venäjäksi. Halusin sanoa käsinukke ja hienosti yhdistin sanat ruka (käsi) ja kukla (nukke), samanaikaisesti tein myös käsinukkeliikkeen oikealla kädelläni (käsinukkena toiminut ankka sanoi privjet). Tämä ei siis toiminut haluamallani tavalla ja myöhemmin kysyin työkavereiltani voiko sanan kääntää sanasta sanaan venäjäksi. Ei voi ja en nyt muista mikä hieno sana oli käsinukke.
Muita tämän viikon mielenkiintoisia sanakömmähdyksiä tuli haastateltavan etunimen kanssa. Kyseessä on venäläinen kaverini, jonka tunnen Dimitrinä. Kirjoitin siis hänen etunimensä Dimitri. Päätoimittaja kysyi luettuaan juttuni, että onko kyseessä ukrainalainen. (Tässä vaiheessa jo mietin onko hän seonnut, Dimitri mikä Dimitri.) Sitten selvisi Dimitrin ja Dmitrin olevan kaksi eri nimeä. Nauratti korjailla nettilehdessä ollutta versiota ja opin siis kysymään miten nimi kirjoitetaan, ihan kirjain kirjaimelta.
Alan myös tuttumaan muihin venäläisiin asioihin, kuten venäläiseen kalenteriin ja sen mielenkiintoisiin vapaisiin. Huomasin lauantaina lähettäessäni haastattelupyyntöjä, että saatan vaikuttaa hitusen päällekäyvältä toimittajalta. Toisaalta talvella aikaeron takia en viitsinyt lähettää yhtäkään mailia ennen lounasaikaa, koska ymmärsin aika pian yhdeksältä lähetetyn mailin olevan vastaanottajalla aikaeron takia jo seitsemältä. Tosin suomenvenäläisille tai Venäjällä asuneille sitä ei tarvinnut selitellä.
Venäjällä asuneita eri alan asiantuntijoita on aivan mahtavaa haastatella, koska he näkevät kulttuurieroista johtuneet asiat samasta näkökulmasta ja pystyn samaistumaan niihin kokemuksiin. Heille on myös helpompi selittää mitä voin laittaa juttuun ja mitä editoin. Keskustelin juuri tänään lehdistönvapaudesta, poliiseista (oli aivan pakko vetää se kortti esille katsottuani Lainvartijat-sarjaa netistä) ja miten Suomi-kuvani on muuttunut ollessani tällä puolen rajaa. Huomasin huhtikuussa suututtaneeni monen sanomalla ääneen, että mielestäni Venäjällä on turvallisempaa kuin Suomessa. Keskustelukumppanini olivat eri mieltä miliisien (nyk.poliisien) asemasta, koska se perustuu pelkoon ja korruptioon. En ole neljän kuukauden aikana kertaakaan pelännyt, kohdannut mitään negatiivista tai kokenut olevani uhattuna. Pakko vielä mainita tästä aiheesta, etteivät muualta tulleet nuoret miliisit ole kuin nuoria kukkakeppejä, mutta erikoisyksikön/armeijan/vanhemmat miliisit saavat veren pysähtymään. Petroskoissa on paljon etenkin armeijan miehiä ja en osaa selittää sitä heidän katsetta, se on marmorikuulan tuijottamista.
Nurmikolla istuessani selitin vielä erilaisesta työkulttuurista ja työntekijöiden asemasta, koska se on niin näkyvä osa venäläistä työkulttuuria ja myös tapakulttuuria. Venäjä on hyvin voimakkaasti hierarkinen yhteiskunta ja siihen statukseen (missä on ja mihin haluaa päästä) ei kuulu tietty helsinkiläisestä katukuvasta tuttu käytös. En ole nähnyt yhtäkään kännistä tyttöä, julkisesti kusevaa, oksentavaa tai porttikongissa lojuvaa piikittävää narkkaria. En tiedä koinko Helsingin jotenkin pumpulipaikkana ottaessani aivan turhia riskejä yksin liikkumisen tai alkoholin juomisen suhteen. Ympäristö muuttaa käytöstä ja en voisi kuvitellakaan olevani baarissa ryyppäämässä, käveleväni kumisaappaat jalassa tai väistäväni miestä.
Venäläinen työkulttuuri (kyllä, olen kirjoittamassa tästä aiheesta juttua) on niin erilaista ja se on mielestäni todella raakaa, koska maan ollessa niin suuri ja täynnä eri kansoja, on vain pakko menestyä. Huomasin eilen ajattelevani kuin suomalainen, että hei tiimityöskentelyä ja heitellään ideoita. Joo ei. Venäjä todella kasvattaa paksun nahan, itsenäisemmän otteen ja uskon siihen omaan tekemiseen. Hyvin pitkän, itkuisen ja kivisen matkan tarkoituksena on ymmärtää voivansa muuttaa maailmaa omalla jutullaan.
