Aloittaessani aivan uuden kappaleen elämässäni (tasan viikon kuluttua), jään haikeana miettimään viittä kuukautta juurillani. Odotin liikaa tältä ajalta ja olin kuvitellut sen olevan kaikkea muuta, kuin mitä se oli.
Tapasin hienoja ihmisiä, aivan uskomattomia kusipäitä, opin kirjoittamaan ja huomasin rakastavani tätä maata. Olen saanut osakseni niin suurta luottamusta, rakkautta ja ystävällisyyttä, etten tiennyt sen olevan mahdollista.
En halua kirjoittaa negatiivista asioista, koska tässä työssä saa niin paljon paskaa päällensä, ettei siinä vellominen ole sen arvoista. Olen oppinut luottamaan ainoastaan itseeni työtilanteissa ja kuvaamaan itse. Olen kokenut kaiken kantapään kautta, tehnyt kaikki mahdolliset virheet ja kokenut avointa rasismia. Se sattuu hyvin paljon, koska en näe itseäni erilaisena. Osa perheestäni on täällä ja jännästi olen muuttunut monen suomalaisen silmissä ryssäksi. Toisaalta sillä ei ole enää merkitystä, koska vietän kolme kuukautta Suomessa ja se on siinä. Vuosi tästä ja toteutan suurimman unelmani: olen liivit päällä Kabulissa. Se on mun juttu siinä missä valkoinen Marimekon laukkuni tai Israel.
En voisi kuvitella asuvani enää yksin Helsingin keskustassa, koska elämäni on kahdessa matkalaukussa ja niin on hyvä. Haluan kirjoittaa ja se on addiktioni, en tarvitse mitään muuta. Haluan tavata Nicholas D. Kristofin ja kiittää häntä työstään, koska hänen ansiostaan löysin uuden ulottuvuuden journalismista.
Olen oppinut paljon työetiikasta ja tärkeintä on ymmärtää edustavansa sitä tiettyä mediaa. En koe olevani tuote tai sitä tätä toimittaja, koska olen tietyssä asemassa. Elämäni ei ala lähdettyäni töistä, ei todellakaan. Jos haluaa tehdä tätä työtä, pitää ymmärtää edustavansa 24/7. Törmäsin pariin ikävään tapaukseen tällä viikolla ja näiden tapahtumien takia aloin miettimään omaa etiikkaani. On todella ikävää käydä keskusteluita päätoimittajan kanssa julkaistaanko juttu vai ei. Lopulta kaksi juttua kokivat delete-napin pyyhkäisyn. En halua liittää nimeäni mihinkään sellaiseen, mikä ei ole sen arvoista ja mistä en voisi olla ylpeä.
Uskoisin taustalla olevan lähtökohtani, koska en osannut kirjoittaa ja haluan olla parempi valitsemallani tiellä. Se ei ollut oletettu tieni ja olen joutunut miettimään olenko aivan varma tästä siirrosta. On vain pakko menestyä ja näyttää epäilijöille olevansa aivan helvetin hyvä toimittaja. Elämää pitää kulkea yksin ja se on ehkä se vaikein asia. Pelkään sieluni halkeavan Suomessa ja en rehellisesti sanottuna odota rajaa. Tiedän kenelle soitan ylittäessäni rajan, kenet näen ensimmäisenä ja kenen elämän sain menemään raiteiltaan lähtiessäni Venäjälle. Hieman huomaamattomasti toimin esikuvana ja näytin pelottomuutta lähtiessäni Venäjälle, maahan minkä kieltä en puhunut ja maahan, mikä oli vaikuttanut elämääni niin negatiivisesti.
Ja kuten usein elämässä, pahimmat pelot kohtaa huomaamattaan. Silmieni nähdessä ainoastaan pastaa ja jauhelihaa, todellisuudessa voitin ruokaan liittyvän pelon syödessäni pastaa härän keuhkojen ja maksan kera. Paluuta entiseen ei enää ollut, löysin uuden lempiruokani.
