Vih panimaitye?

Päästyäni yli hetkellisestä vihaan Venäjää -asenteestani, olen palannut normaaliin arkeen. Kaikessa kauneudessaan ja massojen valtaamassa kaupungissa, olen todella kyllästynyt kaupunkiin.
Halusin kokea Pietarin nähdäkseni pystyisinkö asumaan suurkaupungissa, mutta en rehellisesti ole kaupunkilainen. Massaan on hieno kadota ja kävellä yksin loskaisia katuja pitkin, mutta se on kaukana yhteisöllisyydestä.

Olen yhä pahemmassa Suomi-kuplassa, kuin Petroskoissa ja vihaan verkostautumisen vaikeutta. Helposti tulee sellainen olo, että yksisuuntaisia kielikavereita löytyisi. En kumminkaan halua viettää aikaani sellaisten venäläisten kanssa, jotka haluavat parantaa suomeaan natiivin kanssa ja hokevat seuraavalla kerralla puhutaan venäjää. Suomen opettaminen on eri asia, mutta yliopiston ulkopuolisessa arjessani haluan käyttää venäjää ja saada aivoni tippumaan maahan.

Vieraan kielen kuuleminen on henkisesti todella rankkaa, koska tilanteet ovat aina erilaisia. Olen vastannut kortilla vai käteisellä? -kysymykseen cappuccino, ohjannut tietä kolmesti sanomalla nalyeva (vasemmalle), vaikka tarkoitin naprava ja osoittanut päättäväisesti oikealle.
Olen huomannut, että kannattaa aloittaa aivan kammottavalla venäjällä ja tavallisesti myyjän koottua itsensä, palvelukieli muuttuu englanniksi. En loukkaannu nauramisesta tai epätoivoisesta katseesta, koska olen saanut oman osani italialaisten nauraessa huonolle italialleni. Toisaalta vastoinkäymisten edessä pusken kovemmin ja nyt lausun sujuvasti italiaa. Kielellinen ihannetilanne on, jos keskustelukumppani käyttää yksinkertaista kieltä ja jaksaa toistaa hitaasti sanomansa. Näitä keskusteluita on harvassa, mutta niistä tulee sitäkin arvokkaampia oppimiskokemuksia.

Olen puhunut tästä Venäjän kieliasenteesta monen täällä asuvan suomalaisen ja venäläisen kanssa, koska Suomessa pärjää englannilla ja Venäjällä on taas pakko puhua maan yleiskieltä. Tavallaan se on hyvä linja, koska kansalaisuudesta huolimatta ihmiset pystyvät kommunikoimaan. (Kommunikointihalu on sitten aivan toinen asia, mutta teoriassa eri kansalaisuudet pystyvät kommunikoimaan venäjäksi.)

Mielestäni Venäjää maana pystyy ymmärtämään ilman kielitaitoa, koska venäläisessä ympäristössä pakostakin oppii maan tavoille. Kielen hallitseminen tekee arjesta helpompaa, mutta en sanoisi kielenosaajia maan asiantuntijoiksi. Kulttuurin tuntemiseen tarvitaan muutakin, kuin vain kielitaito. Tämän mielipiteen takana on monta omakohtaista kokemusta omasta kielitaidostani ja lähinnä olen joutunut perustelemaan Venäjä-asiantuntemustani venäläisille nuorille naisille. Monelle taitaa venäläisyyden mittarina olla juuri kielitaito.

Ehkä kansalaisuus on katsojan silmissä, koska moni kaverini sanoisi venäläisyyden olevan vahvasti esillä pukeutumisessani ja asenteessani. Venäläinen työkulttuuri ja erityisesti pukeutumiskulttuuri ovat vaikuttaneet vahvasti kommunikaatiokykyihini ja ulkonäkööni. Venäläiset ovat hyvällä tavalla aivan hulluja ja pöydän hakkaaminen on aivan normaali tapa saada kokouksessa huomiota.

Tosin uskoisin ensi viikon kuvauksissa pöydän hakkaajan olevan Maria. Sitä odotellessa.