Tämä viikko on alkanut turhankin vauhdilla, koska muistin miten riidellään italiaksi ja yritän olla ärsyyntymättä asiasta. Lisäjännitystä elämään toi naapuritalon remontin aiheuttama netittömyys ja nettitikusta sain todella päivän työn. Jännää miten voi olla riippuvainen netistä ja sen ihmeellisestä maailmasta. Tosin ei siellä mitään jännää ollut odottamassa, kun vihdoin sain yhteyden suureen maailmaan.
Olen miettinyt monia asioita tämän parin kuukauden aikana ja varmaan yllättävänä muutoksena tulee blogini lopettaminen. Olen kirjoittanut jo pari blogia puhki ja todella kokenut bloggaamisen hyvät ja huonot puolet. Ehkä suurimpana syynä on vanha blogialusta ja sen tuomat rajoitukset. Haluan keskittyä urani kannalta tärkeisiin asioihin ja saada blogittomuutta arkeeni. Vihaan mitä bloggaaminen on tehnyt kaverisuhteilleni ja olen todella pahoillani nähdessäni monen kaverin lukevan blogiani kuvitellen sen riittävän.
Aloitin bloggaamisen itseilmaisun vuoksi vuosia sitten, en halunnut edes opiskella siinä vaiheessa journalistiikkaa. Monet asiat muuttuivat matkan varrella ja olen aina yrittänyt kunnioittaa elämässäni olevien ihmisten yksityisyyttä muuttamalla tarinoita ja yksityiskohtia. Olen tavallaan saavuttanut kaiken saavuttamisen arvoisen bloggaamisen suhteen ja haluan olla rauhassa. En halua palata ajassa taaksepäin ja tuijottaa blogini lukijatilastoja vain nähdäkseni jotain epämiellyttävää.
Olen käynyt pitkiä keskusteluita urastani ja elämästäni Richmondin kanssa, haluan osoittautua luottamuksen arvoiseksi ja todella keskittyä olennaiseen. En tiedä minkälainen elämä odottaa Helsingissä, mutta uskon sen olevan hetkellistä ja tarpeellista ennen paluutani Venäjälle. Kaikesta vastoinkäymisistä, kieliongelmista ja erilaisuudesta huolimatta olen täällä omasta halustani. En voisi enää kuvitella elämääni kielellisesti helpossa ympäristössä, ilman kauhistelua naimattomuudestani tai ilman venäläistä hajua.
Ja mitä tulee katuvaloihin Helsingissä, en ole enää se sama bilehile tai edes haluakaan olla. Blondini ovat muuttuneet valtavasti vuoden aikana ja se ei ole enää kirjoittamisen arvoista. Venäläinen kaverini, joka jaksaa kauhistella naimattomuuttani, kysyi miksi olen niin päättäväinen ja haluan menestyä. Vastasin saadakseni rauhan, kirjoittaakseni joskus Greg Mortensonin tavoin inspiroivia kirjoja ja perustaakseni turvakodin Karjalan tasavaltaan. Uskon tulevista jännittävistä asioista kertomisen Twitterin kautta riittävän ja jonain päivänä olen ansainnut paikkani ihailemani Nicholas D.Kristofin rinnalla.
Kahteen viimeiseen viikkoon Pietarissa mahtuu paljon jännittäviä hetkiä, niitä odotellessa menen sänkyyn naureskellen italialaisella mausteella höystetylle arabimaalle.
