Tallissa on hevonen

Kävin tutustumassa työkaverini kanssa petroskoilaiseen katueläinkeskukseen ja olin hyvin positiivisesti yllättynyt nähdessäni rakennukset. Pienellä alueella on kaksi kissataloa, joista toinen toimii yksityisen rahoittajan ansiosta ja koirille on myös kaksi aluetta. Ongelmina ovat liian pienet tilat ja vapaaehtoisten ulkoiluttajien puute.

Luulin kohtaavani ongelmakoiria, mutta tarhalla olevat koirat olivat ilmeisesti perhekoiria. Valkoinen narttukoira lähtee Suomeen ja on ensimmäinen Suomeen adoptoitu koira. Toivottavasti monet tarhan koirista päätyvät Suomeen lopullisiin koteihin, koska keskuksen johtajan mukaan Petroskoista kodin saaneet eläimet tavallisesti palautetaan adoption jälkeen. Tarhan (hieman huonona) vahtina oleva musta Misha on yksi palautetuista koirista. Koiraa kiinnostaa enemmän ihmisten nuoleminen ja mukana oleminen, kuin tarhan portin vahtiminen. Ilmeisesti koira palautettiin tarhalle, koska sitä ei jaksettu hoitaa ja nuorta koiraa ei ole koulutettu laisinkaan.

Olen huomannut eläinten olevan kulutustavaraa, etenkin läheisellä autotallialueella ollut ruskea hevonen kiinnitti huomiomme. Kysyttyäni asiaa Vladimirilta, hän kertoi hevosen asuvan autotallissa ja omistajan ulkoiluttavan sitä tehdasalueella.

Ihmettelin suuresti etsiessäni tietoa petroskoilaisista katukoirista, ettei tietoa ole netissä ja kysyttyäni asiaa VKontakten kautta löytämältämme keskuksen edustajalta Vladimirilta, selvisi heidän kohtaavan ilkivaltaa ja saavan portille jätettyjä kotieläimiä.

Vladimir puhuu englantia ja tarhalle pääsee kätevästi trolleybussilla. Suosittelen lämpimästi tutustumista katueläinten tilanteeseen ja vierailemaan tarhalla, etenkin viikonloppuisin tarhalla on vapaaehtoisia ulkoiluttamassa koiria. Paikallisista ruokakaupoista saa kolmella eurolla säkillisen koiranruokaa viemisiksi.

Keskuksen VKontakte-sivut
vk.com/club4775134

Kapusta

En tiedä mitä sanoa Pietarista. Se valloitti sieluni kaaottisella olemuksellaan ja kaupungin valoilla. Tuntui oudolta palata kotiin pieneen kaupunkiin. Jotenkin totuin jatkuvaan meteliin, kahviloihin, suomalaisiin ja uusiin ihmisiin. Oli niin hienoa hukkua ihmisjoukkoon ja vain olla yksi pietarilaisista.

En tehnyt yhtään mitään matkan aikana. Seminaari nielaisi yhden päivän, matkaväsymys painoi ja lopulta vain kiersin kirjakauppoja ja korttini taisi hypätä Nevaan. Ostin kaksi kirjaa: Lontoossa asuvista venäläisistä uusrikkaista kertovan Londongradin ja The Kite Runnerin. Jälkimmäistä ei varmaan edes tarvitse selittää. Tosin paluumatkan lukemisena se ei ehkä ollut viisain valinta, itkin silmäni päästäni ja tekstasin Tupla-Nollalle olevani todella onnellinen. En tiedä miten se liittyi yhtään mihinkään, mutta tuntui kauhealta sanoa olevani onnellinen Venäjällä.

En rehellisesti sanottuna näe enää elämääni Suomessa ja huomasin ainakin Röökiksen huomanneen saman. Hän kirjoitti vierailuni kunniaksi järjestettävien juhlien kuvaukseen: Anna-Maria tulee käymään Suomessa. Viimeinen paino päätökseni kallistumiseen Venäjän suuntaan oli osallistuminen seminaariin ja todella ymmärsin Venäjän avaavan enemmän ovia naiselle, kuin Suomen työmaailma.

Ymmärrän vain hehkuttavani Venäjää ja venäläisiä, mutta en ole koskaan kokenut niin aitoa ystävällisyyttä ja rakkautta, kuin täällä. Olen rakentanut aivan erilaisen elämän ja olen todella vakuuttunut menestyväni valitsemallani tiellä.

Huomenna tie vie katukoirien keskukseen, Petroskoin muuttaessa suhtautumista katukoiriin (steriloimisesta lopettamiseen) sille on annettava mediatilaa. Tassuja odotellessa yritän taikoa valtavan vaatemäärän kahteen pieneen laukkuun. Viisumimatka odottaa kulman takana.

Ja karhun nimi on Valeri

Vietettyäni kaksi aamua seminaarin maailmassa, opin seuraavat asiat venäläisestä kulttuurista:
-passin katoaminen virkailijan kanssa on täysin normaali tervetulokäytäntö ja siitä ei tulisi huolestua (onneksi muiltakin suomalaisilta otettiin passi, hieman hengittäminen muuttui tiheämmäksi)
-venäläisille sana "ei" tarkoittaa "aloitetaan neuvottelut"
-tittelit ovat aina hyvin pitkät ja niitä tulee käyttää korostaen (tässä tapauksessa olin vain "press")
-venäläisiä ei etunimitellä (yhä press, neiti press)

Olisin tietysti voinut talousaiheisia juttuja kirjoittaessani vedota tietämättömyyteen metsästyksen, kalastuksen ja karhujen katselemisen suhteen, mutta ajattelin nyt avartaa tietämystäni ja kirjoitin kaksi (nyt omakehu haisee) helvetin hyvää juttua.

Oli kieltämättä mielenkiintoista tehdä muistiinpanoja maatalouden kehittämisestä, kun en edes tiennyt mitä on metsäkana ja miten tärkeä asia onkaan Karjalan tasavallan 530 000 metsäkanaa. Nyt siis tiedän. Huomasin tämän ollaan rehellisesti uusavuton hesalainen -tyylin toimivan ja suomalaiset edustajat olivat enemmänkin kuin ystävällisiä. Toisaalta olisin voinut jättää kertomatta etten ole koskaan kalastanut, metsästänyt, nähnyt karhua ja vastustavani turkistarhausta. Mutta muuten meni hyvin.

Pidän kolmen viikon semi-loman ja aloitan sen tutustumalla Venäjään hieman paremmin. Suunnitelmassa on tutustua tutkintavankilaan, posliinimuseoon ja vain olla kirjoittamatta pariin päivään.

Tämä on Venäjä!

Paras pala venäläistä työkulttuuria: juhlat työajalla!

Uuden työharjoitelijan aloittaessa huomasin muuttuneeni hieman venäläisemmäksi, kuin mitä olin suunnitellut. Hän huomasi samat asiat kuin itsekin alussa: kierrätyksen puuttumisen, kulkukoirat, jäiset tiet, mielenkiintoisen liikennekäyttäytymisen ja venäläisen työkulttuurin.

Ehkä Venäjään vaan pitää ensin tutustua, ihastua ja sitten rakastua ikuisesti. Aivan rehellisesti sanottuna en usko hänen kuuden viikon harjoittelun riittävän rakastumiseen, itseltäni vei yli kuukauden edes ymmärtää tätä planeettaa. Rakastan juhlimista jokaisesta mahdollisesta syystä, flirttailevia miliisejä, kirjoittamista kaatuilevan netin ja sähkökatkosten määräillessä tahtia ja ennen kaikkea rakastan opettamista.

Keskustelin pitkään elämästäni rajan tällä puolen uuden työharjoittelijan/lomatuuraajani kanssa ja oli todella jännä kuulla täysin tuntemattoman suusta, että sosiaalinen luonne pärjää missä vaan. Toisaalta siihen samaan sitten haukuin sellaiset harjoittelijat, jotka eivät itse hanki omia juttuaiheitaan ja pitävät tekosyynä kielimuuria ja erilaista työkulttuuria. Siis my pale ass. Osaan tilata junaliput venäjäksi ja se on kielitaitoni. Se ei ole este, ei todellakaan!

Olen kirjoittanut kahden kuukauden aikana venäläisistä maahanmuuttajista, kehitysvammaisuudesta, perheväkivallasta, uuspakanuudesta, tehnyt musiikkiarvosteluita ja osallistunut kanteleseminaariin (ja se meni ihan hyvin tällä kielitaidolla!). Pidän eniten henkilöjuttujen tekemisestä ja onnistun löytämään suomenkielen taitoiset täällä asuvat tai käyvät henkilöt. (Pikkuisen on sellainen muistikuva, että tähän samaan avautumiseen selitin työn olevan mun elämä.)

Mä tiedän missä olen vuoden kuluttua ja raadan saadakseni sen työpaikan. Olen haaveillut niin kauan tästä mahdollisuudesta elää kirjoittamalla ja tehdä aidosti kiinnostaa työtä. Jaksoin edellisissä työpaikoissa ja koulussa ainoastaan sen ajatuksen voimin, että kohta olisin toimituksessa keskustelemassa taitosta, otsikosta ja siitä miten hankala haastateltava osaa olla. Pelkään välillä kuollakseni kirjoittaessani jostain vieraasta aiheesta tai tehdessäni henkilöhaastattelua, koska en kirjoita koulujuttua vaan ihan oikeaa julkaistavaa juttua.

Mikään tässä maailmassa ei voita sitä tunnetta, kun saan uunituoreen lehden käteeni ja näen oman nimeni. Ensimmäinen etusivun juttu päätyy kehyksiin ja kun voitan Pulitzerin, muistelen lämmöllä sitä iloa ja itkua kun pitelin ensimmäistä etusivun numeroa.

Sitä ei voi rahalla ostaa tai sanoin selittää, se pitää itse kokea.

Mitä olen oppinut

Muuttuessani yhä enemmän musiikki-ja kulttuuritoimittajaksi, huomaan kasvavani kirjoittajana. Pelkäsin kuollakseni ensimmäistä konserttiarvostelua ja tuijotin tyhjää Wordiä. On aivan eri asia kirjoittaa koulun katossa roikkuvasta tropellista, kuin oikeasti kirjoittaa julkaistava arvostelu. Kirjoitin sitten soittimen nimen väärin ja samalla sitten laulajankin. Tästä mokasta viisastuneena luin kaiken mahdollisen kanteleista.

Vietin tämän aamun kanteleaiheisessa seminaarissa ja se oli sitten ensimmäinen seminaarini venäjäksi. Onneksi kaksi puhujaa pitivät osuutensa suomeksi ja vieressä istunut pr-ihminen rekrytoi itsensä kuvaajakseni.

Olen myös oppinut monia muita kirjoittamiseen liittyviä asioita kantapään kautta. Tässä lyhyt lista:
-mustekynä ei toimi pakkasella, ei edes nuoltuna
-nauhurin mikrofonia ei kannata peittää sormella
-laukun perusvarusteisiin pitäisi kuulua omat kuulokkeet
-teatterin henkilökunnan ovi on myös toimittajille (istuin pääoven edustalla ja mietin miksi pääovi oli lukossa, myöhemmin seisoessani henkilökunnan naulakossa pr-ihminen totesi odotteluuni, että "it´s okay", selitin seisoneeni ulkona siis kymmenen minuuttia, johon hän vastasi "it´s not that cold". Tässä vaiheessa päätin aina kiertää rakennuksen taakse.)
-viimeinen haastatteluvuorossa oleva saa vastaansa väsyneet haastateltavat ja jo kaikkeen vastanneet (tässä vaiheessa hieman itketti, koska tiesin kokonaisen sivun odottavan tekstiä. Sitten puhuin tunteista kolmen uroksen kanssa. Odotan suurella mielenkiinnolla lopullista versiota haastattelusta.)

Näin ehkä tiivistettynä kannattaa kohdata pelot (omassa tapauksessa siis se olisi musiikista kirjoittaminen) ja astua mukavuusalueelta aivan helvetin kauas. Sitä oppii luovaksi ja päästämään irti asiantuntijuudestaan, koska ennen tätä päivää en tiennyt kanteleista yhtään mitään ja sotatietämykselläni ei tehnyt yhtään mitään.

Mitä tulee kyseiseen seminaariin, tapasin ensimmäisen mä luen kaikki sun jutut, todella hienoa tavata -ihmisen. Sain sanotuksi "ahaa". Olisin voinut kysyä mikä oli paras juttu tai miksi juuri mä. Mutta ei. Sanoin "ahaa". Tuli kyllä niin nurkan takaa se kohteliaisuus.

Pitää vähän tsempata.