Paras pala venäläistä työkulttuuria: juhlat työajalla!Uuden työharjoitelijan aloittaessa huomasin muuttuneeni hieman venäläisemmäksi, kuin mitä olin suunnitellut. Hän huomasi samat asiat kuin itsekin alussa: kierrätyksen puuttumisen, kulkukoirat, jäiset tiet, mielenkiintoisen liikennekäyttäytymisen ja venäläisen työkulttuurin.
Ehkä Venäjään vaan pitää ensin tutustua, ihastua ja sitten rakastua ikuisesti. Aivan rehellisesti sanottuna en usko hänen kuuden viikon harjoittelun riittävän rakastumiseen, itseltäni vei yli kuukauden edes ymmärtää tätä planeettaa. Rakastan juhlimista jokaisesta mahdollisesta syystä, flirttailevia miliisejä, kirjoittamista kaatuilevan netin ja sähkökatkosten määräillessä tahtia ja ennen kaikkea rakastan opettamista.
Keskustelin pitkään elämästäni rajan tällä puolen uuden työharjoittelijan/lomatuuraajani kanssa ja oli todella jännä kuulla täysin tuntemattoman suusta, että sosiaalinen luonne pärjää missä vaan. Toisaalta siihen samaan sitten haukuin sellaiset harjoittelijat, jotka eivät itse hanki omia juttuaiheitaan ja pitävät tekosyynä kielimuuria ja erilaista työkulttuuria. Siis my pale ass. Osaan tilata junaliput venäjäksi ja se on kielitaitoni. Se ei ole este, ei todellakaan!
Olen kirjoittanut kahden kuukauden aikana venäläisistä maahanmuuttajista, kehitysvammaisuudesta, perheväkivallasta, uuspakanuudesta, tehnyt musiikkiarvosteluita ja osallistunut kanteleseminaariin (ja se meni ihan hyvin tällä kielitaidolla!). Pidän eniten henkilöjuttujen tekemisestä ja onnistun löytämään suomenkielen taitoiset täällä asuvat tai käyvät henkilöt. (Pikkuisen on sellainen muistikuva, että tähän samaan avautumiseen selitin työn olevan mun elämä.)
Mä tiedän missä olen vuoden kuluttua ja raadan saadakseni sen työpaikan. Olen haaveillut niin kauan tästä mahdollisuudesta elää kirjoittamalla ja tehdä aidosti kiinnostaa työtä. Jaksoin edellisissä työpaikoissa ja koulussa ainoastaan sen ajatuksen voimin, että kohta olisin toimituksessa keskustelemassa taitosta, otsikosta ja siitä miten hankala haastateltava osaa olla. Pelkään välillä kuollakseni kirjoittaessani jostain vieraasta aiheesta tai tehdessäni henkilöhaastattelua, koska en kirjoita koulujuttua vaan ihan oikeaa julkaistavaa juttua.
Mikään tässä maailmassa ei voita sitä tunnetta, kun saan uunituoreen lehden käteeni ja näen oman nimeni. Ensimmäinen etusivun juttu päätyy kehyksiin ja kun voitan Pulitzerin, muistelen lämmöllä sitä iloa ja itkua kun pitelin ensimmäistä etusivun numeroa.
Sitä ei voi rahalla ostaa tai sanoin selittää, se pitää itse kokea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti