En tiedä mitä sanoa Pietarista. Se valloitti sieluni kaaottisella olemuksellaan ja kaupungin valoilla. Tuntui oudolta palata kotiin pieneen kaupunkiin. Jotenkin totuin jatkuvaan meteliin, kahviloihin, suomalaisiin ja uusiin ihmisiin. Oli niin hienoa hukkua ihmisjoukkoon ja vain olla yksi pietarilaisista.En tehnyt yhtään mitään matkan aikana. Seminaari nielaisi yhden päivän, matkaväsymys painoi ja lopulta vain kiersin kirjakauppoja ja korttini taisi hypätä Nevaan. Ostin kaksi kirjaa: Lontoossa asuvista venäläisistä uusrikkaista kertovan Londongradin ja The Kite Runnerin. Jälkimmäistä ei varmaan edes tarvitse selittää. Tosin paluumatkan lukemisena se ei ehkä ollut viisain valinta, itkin silmäni päästäni ja tekstasin Tupla-Nollalle olevani todella onnellinen. En tiedä miten se liittyi yhtään mihinkään, mutta tuntui kauhealta sanoa olevani onnellinen Venäjällä.
En rehellisesti sanottuna näe enää elämääni Suomessa ja huomasin ainakin Röökiksen huomanneen saman. Hän kirjoitti vierailuni kunniaksi järjestettävien juhlien kuvaukseen: Anna-Maria tulee käymään Suomessa. Viimeinen paino päätökseni kallistumiseen Venäjän suuntaan oli osallistuminen seminaariin ja todella ymmärsin Venäjän avaavan enemmän ovia naiselle, kuin Suomen työmaailma.
Ymmärrän vain hehkuttavani Venäjää ja venäläisiä, mutta en ole koskaan kokenut niin aitoa ystävällisyyttä ja rakkautta, kuin täällä. Olen rakentanut aivan erilaisen elämän ja olen todella vakuuttunut menestyväni valitsemallani tiellä.
Huomenna tie vie katukoirien keskukseen, Petroskoin muuttaessa suhtautumista katukoiriin (steriloimisesta lopettamiseen) sille on annettava mediatilaa. Tassuja odotellessa yritän taikoa valtavan vaatemäärän kahteen pieneen laukkuun. Viisumimatka odottaa kulman takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti