Saadessani Pietarin oloni päätökseen samalla tavalla, kuin se alkoikin, tunnen lievää haikeutta pakkaamisesta. Kaverini istuessa kuuman kaasu-uunin edessä, muistan miltä ensimmäinen viikko tuntui näyttäessäni kaupunkia ensimmäiselle vieraalleni. Voisin kiteyttää Venäjäni kaasu-uunin olemukseen, se joko polttaa pohjasta tai jättää raa'aksi. Tämä nyt vieraana oleva kaverini kysyi miksi olen Venäjällä, kun en osaa sanoa mitään kaunista siitä tai kerro mitään hauskaa kokemusta. (Keskustelimme Samarasta ja kokemistani kohtaamisista paikallisten kanssa.)
Sanoin Venäjän olevan Venäjä, sitä vaan rakastaa tietämättä syytä. En osaa sanoa miksen voisi enää ajatella elämääni ilman epämääräiseltä kuulostavaa kieltä, etelän hedelmiä tai lampun ympärillä leijailevaa kaasua. Sanoin oppineeni paljon itsestäni ja arvostan aivan eri tavalla vapauttani päättää asioistani. Odotan kuin kuuta nousevaa junaan nousemista, koska haluan kokea jo uusia asioita. Tiedän jättäväni taakseni kolme tyytyväistä opiskelijaa, jotka ovat oppineet puhumaan suomea ja sinuttelemaan.
Venäjä on tavallaan selkeyttänyt ajatuksiani tulevaisuuden suhteen, koska en enää ajattele sitten joskus. Hain yhtä harjoittelupaikkaa ja yhtä kesätyöpaikkaa. Olen varmasti aivan hullu laittaessani kaiken yhden kortin varaan, mutta en halua mitään muuta. Siihen mahan pohjalla olevaan tunteeseen on vaan pakko luottaa, koska en halua katua myöhemmin pelkuruuttani. Ennen näiden hienojen sanojen kirjoittamista, olin aika pelkuri. Ajattelin etten ole tarpeeksi hyvä. Näin rehellisesti sanottuna Röökis ympäripuhui hakemaan sitä kesätyötä ja olemaan rehellinen hakemuksessa. Kirjoitin haluavani sotatoimittajaksi ja siinä sivussa kritisoin lehden Afganistan-uutisointia. Voi olla erittäin huono veto tai sitten hyvä, se jää vielä nähtäväksi.
Ja mitä tulee uuteen harrastukseeni eli perehtymiseen veden keittämisestä seuraavaan asteeseen, kuulin kai tuollaista syödään jossain päin maailmaa. Sämpylätaikinasta tuli epämääräinen kasa litteitä hajoavia kasoja. Kaiken kruunasi pinnalle heitetyt pähkinät. Vähän sellainen tunne, että koekaniinit ovat vain onnellisia lähdöstäni.
Siirryn tosiaan takaisin kirjoittamisen pariin tammikuusta alkaen, päätin olla Helsingissä päästäkseni lähemmäs haavettani, ei vaan tavoitettani, eli Haaretzia. Kirjoittaessani Karjalan Sanomien juttuja, sain mahdollisuuden kokeilla erilaisia kirjoitustyylejä ja todella kokeilla omia rajojani kirjoittajana. Olen äärimmäisen kiitollinen saamastani päätoimittajan tuesta ja saadessani opinnäytetyöni melkein tehtyä. Sain harjoittelupaikan kautta mahdollisuuden kehittää kaksikielisen (suomi-venäjä) verkkolehden konseptin, jotta mahdollisten lehteä koskevien leikkausten iskiessä, heillä olisi toinen vaihtoehto jatkaa kirjoittamista erilaisella alustalla. Tuntui epätodelliselta palauttaa opinnäytetyön ensimmäinen versio, koska se on pisin projektini ja se vaati niin paljon tutkimustyötä. Haastattelin ihailemaani toimittajaa Johanna Vehkoota ja todella tunsin osaavani luoda kaksikielisen verkkolehden tyhjästä. Haluan päästä urallani siihen pisteeseen, että aiheutan samanlaisen ihailuhuokauksen (kuin Vehkoo aiheuttaa nuorissa toimittajissa ja etenkin naispuolisissa).
Uskon uusien haasteiden ja etenkin uuden kielen tuovan todella paljon rikkautta taitooni käsitellä sanoja. Venäläinen kaverini kommentoi suomeani liian monimutkaiseksi, koska olen liian (miten se menikään?) salamyhkäinen kirjoittajana. Sinänsä se oli jännä palaute kirjoittamisestani ja etenkin tämän blogin kirjoittamisesta, koska olen mielestäni persoonana hyvin suora.
Tämä suora bloggaaja siirtyy minimaaliseen sänkyyn miettimään huomisia askelia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti