Hektisyyden vasta päästessä kunnolla vauhtiin, olen jo henkisesti todella kaukana Pietarista. En tänne lähtiessä kuvitellut tämän kokemuksen olevan ammatillisesti näin hieno. Opettajaharjoittelusta on jäänyt paljon käteen ja olen todella kasvanut, kolmen opiskelijan vaikutuksella, paremmaksi selittäjäksi. Tavoitteenani oli tulla näkymättömäksi, saada tytöt työskentelemään ryhmänä ja huomaamaan virheet ilman korjaamista.
En pidä venäläistä opetustapaa kovin tehokkaana, koska opettajan ollessa jumala ja kielioppilähtöinen opetus eivät kannusta puhumaan kieltä muiden kuullen.
Kaksi kuukautta sitten opiskelijoistani yksi osasi jotenkin suomea, kaksi istuivat silmät suurina ja olivat lukossa. Lukiessani oppimispäiväkirjoja (tämä oli uusi asia ja hieman kivisen alun jälkeen, sain kiskottua aitoja mielipiteitä ja ajatuksia) huomasin opettaneeni omaa näkemystäni uutisoinnista. Venäläinen uutisointi eroaa suomalaisesta ja painoarvo on hyvin harvoin Suomessa, joten leikkasin parin kuukauden Hesarit silpuksi. Raahasin mukanani suomalaisen Hesarin ei niin ruusuisen Venäjä-kuvan. Eniten ihmetystä herätti Karjalan tasavallan runsas uutisointi, Neuvostoliitosta kirjoittaminen (tähän väliin pitää sanoa, etteivät he tunteneet sanaa Neuvostoliitto) ja naisen vahva asema yhteiskunnassa.
Ehkä naapurimaiden nuorten naisten perusarvot ovat vieläkin niin kaukana toisistaan, että sinkkunainen nähdään ongelmatapauksena ja ettei ole saavuttanut tehtäväänsä äitinä (en ihan oikeasti keksi tätä päästäni!). Olen oppinut vastaamaan hyvin suoriin kommentteihin ja suoranaisiin kauhisteluihin hyvin neutraalisti. Tavallisesti sanon arvostavani parisuhdetta ja hieno homma, jos joku haluaa lapsia, mutta haluan olla onnellinen yksin ja rakentaa haluamani elämän ilman nalkuttavaa osapuolta. (Tähän venäläinen kaverini vastasi, että olen siis hankala asuinkumppani ja liian tiukka näin vanhaksi.) Ehkä en vain ole tavannut sitä tasapainottavaa kumppania, joka ei epäile ruokamyrkyttäväni häntä (en osaa tehdä ruokaa), arvostaisi kirjoittamistani ja sosiaalista erakkoluonnettani.
Mutta palatakseni aiheeseen eli pietarilaiseen hektiseen elämään, haluaisin vain pakata laukkuni ja lähteä. Miljoonakaupungissa on aina jotain jossain, uusi kahvila, näyttely, uimapaikka siellä täällä, tapahtumajärjestämistä ja suomalaisuuden selittämistä. Rehellisesti sanottuna kuvittelin pääseväni tähän arkielämän pisteeseen jo ensimmäisen viikon jälkeen, en vasta kahden kuukauden jälkeen. Röökis kommentoi mailieni syvällistä analysointia sopeutumisella venäläiseen yhteiskuntaan. Ehkä tavallaan olen sopeutunut pietarilaiseen elämään, koska olen halunnut olla osa yhteiskuntaa ja antaa takaisin mahdollisimman paljon.
Pietarini on avoin, kaikki muodinsuuntaukset hyväksyvä suolainen kaupunki. Ehkä monella on 90-luvun kuva venäläisistä naisista, jotka tepastelevat korkeissa koroissa minkkiturkki päällä. Jos haluaa nähdä todellista miljonäärivaimot Pietarissa –ohjelmaa, kannattaa tiirailla Stockan Herkun asiakkaita. Viime perjantaina tunsin oloni niin alileikellyksi ja kaikkea mahdollista meikkaamisesta vaatemerkkeihin.
Mielestäni pukeutumisen voi yleistäen yhdistää venäläisen naisen alkuperään, esimerkkinä jaksan käyttää Helsingissä asuvaa venäläistä kaveriani (en kutsu häntä suomenvenäläiseksi, koska hän ei osaa sanaakaan suomea kahden vuoden jälkeen tai ole sopeutunut maahan). Hän on pienestä Venäjän rajakaupungista ja siellä pukeutuminen oli, viiden kuukauden siellä olooni perustuen, pikkukaupunkimaista. Turkki on pakko olla osana prestigeä (tässä vaiheessa meinasin oksentaa), sitä varten säästetään ja sitten kuljetaan hikoillen se päällä jo syksyllä.
Ja kyllä, tämän takia omistan mauttoman tekoturkiksen saadakseni oikean statuksen toimittajana ja opettajana. Ympäristöön on pakko sopeutua, mutta yritän tehdä sen omien arvojeni mukaisesti.
