En kauheasti odottanut mitään Venäjältä, koska tulin tänne oppimaan enemmänkin itsestäni. Opin suhtautumaan uskontoon eri tavalla, kunnioittamaan vähemmistökieliä ja todella vihaamaan köyhyyttä. Venäjä ei ole Eurooppa, mutta haluaisin vielä elinaikanani nähdä naisten vapautumisen ja etenkin ammatinvalinnan siirtyvän itse nuorelle. Olen vuoden aikana kuullut sydäntäsärkevän usein, kuinka vanhempani ovat niin liberaaleja ja miten olen niin rohkea ollessani hienossa ammatissa. (Vanhempieni liberaalisuus siis liittyy siihen, että he antoivat tyttärensä opiskella toimittajaksi ja vielä ilman heidän tarjoamaa valmista suhdeverkostoa ja työpaikkaa.)
Ollessani Samarassa eräs venäläisistä vapaaehtoisista, kazakstanilainen 19-vuotias tyttö, oli jo tehnyt abortin salasuhteen aikana. Hänen isänsä, tapasimme myös hänet kolmen viikon aikana, olisi kuulemman tappanut tytön saadessaan tietää miehen olleen venäläinen (tosin muslimikaan ei olisi kelvannut). En usko hänen vitsailleen tappamisesta perheen kunnian takia, koska etelä on etelä. Isä oli päättänyt, kuten oli jokaisen muunkin venäläisen vapaaehtoisen vanhempi, lapsen tulevan yliopiston ja alan, hankkinut työpaikan odottamaan ja päättänyt saada kaksi lastenlasta.
Ehkä valkoisena, liberaalina ja itsenäisenä naisena, on todella hankala nähdä ja kuulla omasta elämästä poikkeavia asioita. Suomesta tai suomalaisuudesta katsottuna tuntuu hirveältä sanoa etelän olevan etelä ja että se pitäisi hyväksyä, koska Suomen tasa-arvoinen kulttuuri on jotain niin arvokasta ja täysin tuntematon asia monelle. Oma suomalainen tapa elää ei aina ole se paras tapa, etenkään etelän tasavalloissa tai entisissä neuvostomaissa.
Lukutaito ei ole itsestäänselvää ja vain harva pääsee yliopistoon saakka. Ollessani toisena opettajana pietarilaisessa yliopistossa, olen keskustellut kolmen opiskelijani kanssa venäläisestä yliopistomaailmasta. He ovat täysin entisten koulukavereideni vastakohtia. Venäläiset tytöt tulevat aina ajallaan tunneille, tekevät läksynsä ja eivät sano vastaan. Kysyin eikö heitä häiritse aina istua hiljaa opettajan puhuessa, kun itse otin tuolin ja siirryin heidän viereensä. He vastasivat hyvin yllättävällä tavalla. Opettajien palkat ovat todella alhaiset kaikkialla Venäjällä ja tytöt näkevät opettajien uhraavan elämänsä voidakseen opettaa heitä, joten opettajia pitää ihannoida. Suuri kunnioitus ja ihailu huokuu aina heidän puhuessa tai kysyessä jotain suomalaisuudesta tai puhekielestä. Näin melkein kolmen kuukauden jälkeen olen saanut teitittelyn loppumaan ja en voi sanoin selittää sitä näkemääni onnellista ilmettä, kun he saavat käyttää etunimeäni.
En tiedä voiko Venäjää koskaan ymmärtää, mutta kuolen yrittäessäni. Venäjään on pakko rakastua joka aamu uudestaan, koska muuten vihaisin jokaista hetkeä. Rehellisesti sanottuna laitoin jo Facebookiin laskevani tunteja Allegron lähtöön. Olen henkisesti jo kaukana Pietarista, uuden koneen äärellä miettimässä miten englanti taipuu.
Kaveriani lainatakseni, kaiken hyvän täytyy loppua sen vielä maistuessa hyvältä. Vaikka bloggaaminen ja sen kautta elämäni heijastaminen ovat olleet osa elämääni jo niin monen vuoden ajan, uskon sen maun huononevan. Haluan lopettaa ollessani vielä tyytyväinen ja tuntiessani saavuttaneeni jotain saavuttamisen arvoista. Huomasin etääntyneeni kirjoittamisesta ja muuttuneeni enemmänkin työminäksi, kun Röökis mailasi ja kysyi mitä mulle oikeasti kuuluu. Ehkä viidentoista vuoden ystävyyden jälkeen sitä todella osaa lukea rivien välistä.
