Venäläinen lääkärikaverini kysyi eilen olenko löytänyt sisäisen rauhan. Se oli todella hyvä kysymys ja jäin miettimään vastaustani. Hän kysyi sen hyvin empaattisella venäläisellä tavallaan ja totesi vanhojen sydämen arpien parantuneen. Sanotaan, että aika kuluu nopeammin Venäjällä. Olen vanhentunut vähintään sen seitsemän vuoden edestä ja kokenut monia asioita. Venäläinen lähestymistapa asioihin on hyvin erilaista suomalaiseen hieman jäykempään tapaan verrattuna. En tiedä ovatko suomalaiset nyt niin tiiliskivellä hakatun näköisiä tai aina hymyileviä, mutta huomaan monesti sanovani ne suomalaiset.
Hän myös kysyi, mikä oli hienointa Pietarissa ja sanoin itse kaupunki. Olen nähnyt ja kokenut kolmen eri kaupungin hyvät ja huonot puolet tämän vuoden aikana. Venäläisiä taloja voi ihailla, sellaisessa asuminen on sitten toinen asia. Odotan kuin kuuta nousevaa lämmintä suihkua puhtaassa vedessä, lattialämmitystä ja kunnon patjaa. Tosin tiedän tämän kaupungin olevan itselleni väärä paikka, en kuulu tänne tai halua edes kuulua. En ole tarpeeksi boheemi tai suomalainen. Ja ei, en ollut täällä vain vääränä vuodenaikana. Syksyinen Pietari oli sanoinkuvaamattoman kaunis kaupunki ja talvinen on romanttinen. Pietarista puuttuvat karjalainen luonne, Nevan upeat hiekkarannat ja hiekkainen tuuli.
Tämän viikon aikana olen hiljalleen laskeutunut suomalaiseen arkeeni, näin etäisesti siis. Röökiksen kysyessä lauantain menojani, tunsin lievää ahdistusta. En voi tietää niin kauas, miten voisin lupautua tulemaan pakkausavuksi? Olen vuoden aikana oppinut elämään vain ja ainoastaan hetkessä, en tiedä mitä teen tunnin kuluttua tai puhumattakaan huomisesta. Jokaisen hetken täytyy olla hienoa ja saada tuntemaan jotain, ihan mitä tahansa. Kuulin eilen, syödessäni viimeistä kertaa kahden kämppikseni kanssa, etten tajua 22-vuotiaan ajatusmaailmaa. (Tosin tämä vielä jatkui sanoilla etkä sä halua ymmärtää.) Eli eilen siis tunsin ärtymystä ja huomasin olevani hyvin omassa maailmankatsomuksessani elävä kolmekymppinen. Tämä ei ole huono asia, mutta silti koen surua jättäessäni idioottimaisen käytöksen taakseni ja etten voi enää vedota nuoreen ikään.
Pari päivää sitten käyttäessäni sanaa ruuhkavuodet, ymmärsin todella eläväni hektistä ja erittäin hienoa elämää. Olen saavuttanut paljon, tulen saavuttamaan vielä enemmän ja en koskaan päästä irti tavoitteistani. En koskaan tule olemaan yhtä laiha kuin Röökis, tienaamaan yhtä paljon kuin Richmond tai kuvaamaan kuten Maria, mutta tiedän onnistuvani urallani. Kirjoittaessani Tupla-Nollalle kuulumisiani, huomasin kuulostavani Coelhon kirjalta. Ei se elämä oikeasti ole vaikeaa, siitä vaan tekee vaikean. En enää elä palkallista lomaa varten tai mene töihin saadakseni rahaa ja elääkseni neljän jälkeen. Ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa rakastavani elämääni ja myös itseäni, koska luen uutisia, kirjoja ja elän elämää tavaten mahtavia ihmisiä. En aina ymmärrä kaikkea tai edes halua ymmärtää, mutta yritän tulla paremmaksi toimittajaksi hyppäämällä pää edellä uusiin asioihin.
Monet elämässäni olleet ja olevat ihmiset ovat vaikuttaneet nykyiseen minääni. Ilman monia surullisia asioita ja tapahtumia, en olisi koskaan Pietarissa, haluaisi perustaa turvakotia tai arvostaisi lukutaitoa. Etenkin nähdessäni köyhyyttä, tuntiessani sen epäarvoisuuden tuoman raivon sisälläni ja lukiessani Facebookissa ja suomalaisessa lehdistössä olevaa valitusta, haluan jatkaa valitsemallani tiellä. En yritä parantaa maailmaa, haluan vain tehdä omasta elämästäni jotain aivan uskomatonta ja jäädä elämään muistoissa vielä kuoleman jälkeen.
Kiitos blogini lukemisesta ja seuraa Twitteriäni, ilmoitan uuden blogin aloittamisesta sitten syksyllä. Inshallah!
